Ilmajoen musiikkijuhlien genreksi on vakiintunut käsite ”kansanooppera”, mutta se on epämääräinen – eihän kansa oopperoita sävellä. Jos se tarkoittaa helppotajuista ja paikallishistoriasta kertovaa antia, joka uppoaa suureen yleisöön, ei sekään oikein riitä määreeksi, sillä ei ooppera ole iskelmäkarusellia vaan koskettaa vain korkealla laadulla.
Ilmajoen tämä kesän uutuus, Anneli Kannon kirjoittama ja Uljas Pulkkiksen säveltämä Isoviha 1713–1721 on toki tavallaan paikallishistoriaa, mutta kaikkea muuta kuin patrioottista kesäviihdettä. Se on pelottavan ajankohtainen, sillä isonvihan aikainen venäläisterrori Pohjanmaalla rinnastuu väistämättä Venäjän käymään raakalaismaiseen sotaan Ukrainassa, vaikkei yhteyksiä alleviivatakaan.
Selväksi kuitenkin tulee, että Pietari Suuren repliikit sopisivat suoraan Putinin suuhun. Venäjä on suuri, ja siitä on tuleva suurempi. Sotilas on mitätön, ja niitä kyllä riittää. Esitys jättää palan kurkkuun ja pureksittavaa. Teksti, musiikki ja visualisointi osuvat samaan maaliin. Täytyy toivoa, että kunnianhimoinen tuotanto tavoittaa myös sen suuren yleisön.
Isonvihan ajan tapahtumista on kyllä tiedetty, mutta jostain syystä niillä ei ole kansallisessa DNA:ssa sellaista asemaa kuin Suomen myöhemmillä sodilla. Venäläisten raakuuksia yritettiin vähätellä suomettumisen aikana, mutta nyt historioitsijat ovat aika yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli Suomen historian brutaalein sota siviilien verilöylyineen, lasten kidnappauksineen, kidutuksineen, raiskauksineen ja tilojen tuhoamisineen.
Kaikki nämä ovat Anneli Kannon libreton perusmateriaalia, mutta hän ei silti mässäile väkivallalla vaan käsittelee tapahtumia viisaasti yksilötasolla ja yhden perheen näkökulmasta. Sankarit puuttuvat, ja romanssikin jää torsoksi. Esiin nousee sodan vaikutus ihmisiin: kelvosta pojasta tulee hirviö koneiston kynsissä, ja papinrouva ryhtyy ihmiskauppaajaksi.
Kannon hahmot ovat ristiriitaisia ja siksi inhimillisiä. Keskushenkilöksi nousee maatilan tytär Katariina, jossa ei kuitenkaan ole sankarittaren ainesta, vaan hän muuttuu tapahtumien mukana. Hän joutuu todistamaan raakuuksia mutta kokee kuitenkin romanssinpoikasen Ivan-kasakan kanssa. Pian sekin muuttuu raiskaukseksi, katkeruudeksi ja jossitteluksi: olisi tämä voinut mennä toisinkin, jos…
Naisten rooli korostuu, sillä talon isännästä tehdään selvää jo alussa. Sisseihin liittyvä naapurinpoika tuntuu sen verran nössöltä, että kuinkahan hän sai tovereineen aikaan kasakoiden väijytyksen? Onnistunut vastarinta ei ihan vastaa todellisuutta, mutta pitihän joku ulospääsy löytyä. Lopussa Kyrönjoki jatkaa virtaamistaan. Kohtaloja ei voi välttää, mutta näyttämöllä oleva puu alkaa viheriöidä. Tehtävämme on kestää.
Kalashnikoveja ja jazzia
Yhteydet nykyaikaan näkyvät ja kuuluvat enemmän Juho Lindströmin lavastuksessa, Leena Rintalan puvustuksessa ja sekä Uljas Pulkkiksen musiikissa kuin itse tekstissä. 1700-luvun epookkipuvustus saa rinnalleen moderneja elementtejä, ja kasakoiden sysimustat asut ja suomalaisnaisten vereen tahrautuneet pellavapuvut kertovat selkeää kieltään.
Alussa temmelletään värikkäästi pohjalaismurteella kuin koomisessa kesäteatterissa, mutta kun vihollinen tulee, näyttämön ylle nousee Kalashnikoveista tehty Venäjän kaksipäinen kotka. Kuva assosioituu sosialistiseen realismiin ja myös moderniin taiteeseen. Karuksi ja synkäksi lavastus jää, mutta sitä oli venäläisten jälkikin, niin silloin Pohjanmaalla ja nyt Ukrainassa.
Pulkkiksesta on tullut suomalaisten säveltäjien joukossa todellinen oopperaekspertti, joka tekee niitä tilauksesta aiheesta kuin aiheesta hieman Ilkka Kuusiston tapaan. Isoviha 1713-1721 on jo hänen kymmenes oopperansa, ja sotaa hän on käsitellyt aiemmin jo Raatteentiessä.
Pulkkis sanoo, että Isovihassa hän on keskittynyt henkilöjen välisiin vuorovaikutuksiin enemmän kuin missään teoksessaan aiemmin. Se on helppo uskoa, sillä musiikki on tiiviissä yhteydessä tekstiin jo rytminkin tasolla, ja se kuljettaa joka hetki tarinaa ja luonnehtii tunteita ja karaktäärejä monipuolisin aarioin ja ensemblein.
En ole kuullut toista suomalaista nykyoopperaa, joka olisi musiikillisilta viittauksiltaan yhtä monityylinen – ehkä Kimmo Hakola tulee lähelle. Pulkkis säveltää alun syntymäpäiville operettimaisen kohtauksen, ja 1700-luvun klassismia välähtelee. Se on perusteltua, sillä tsaarit loivat Pietarin kulttuuria länsimaisin vaikuttein.
Mutta miksi monin paikoin mennään jazzin puolelle? Toki venäläisten ihailemassa ranskalaisessa musiikissa oli 1900-luvun alussa jazzvaikutteita, mutta kyllä tässä aika mutkan kautta mennään. Ehkä tyylikeitos kuvaa yleisemmällä tasolla hajottavaa kaaosta. Irvokasta parodiaakin riittää, ja heti seuraavassa hetkessä on liikuttavan kaunis aaria. Pulkkis onnistuu kuitenkin kuin ihmeen kaupalla säilyttämään punaisen langan.
Kuorokohtaukset ja ensemblet korostavat oopperan kollektiivista voimaa. Vaikka naiskuoroissa riittääkin yhteishenkeä, ei sekään ole rakoilematon, sillä väen keskuudessa leviää myös eripuraa ja kavallussyytteitä. Joskus lauletaan rampissa suoraan yleisölle Lapualaisoopperan tapaan. Hyvä, ettei yksinkertaisteta asioita kansallishenkisesti.
Pettureita ja julmureita
Isoviha 1713–1721 esittelee laajan kirjon hahmoja, joista mukautuvaisesti kärsiviä naisia ja verenhimoisia kasakoita kiinnostavampia ovat ristiriitaiset pahikset.
Pietari Suuren rooli on ulkoistettu irti tapahtumista, sillä hän näyttäytyy abstraktilla tasolla keskustelemassa sodan moraalista tilanäiti Sofian kanssa. Nämä kohtaukset ovat dramaturgisesti ongelmallisia pysähdyksiä, sillä debateista jää käteen aika vähän. Sofia herättelee, mutta Pietari pysyy vain kannassaan, sodan ja väkivallan oikeutuksessa. Rolf Broman loi hahmoon yksinäisen hullun johtajan auraa.
Toinen pahis on papinrouva Matilda, joka löytää tilaisuuden hyötyä sodasta. Hän rikastuu tekemällä kasakoiden kanssa diilejä kidnapattavista lapsista ja muusta. Reetta Haavisto tekee mahtavan roolin tästä vastenmielisyyden huipusta. Hän ilkamoi kepeillä renkutuksilla ja kuvioilla ja osaa säilyttää aina viiltävän laskelmoivuuden. Tehokas suoritus!
Inhimillisen ja säälittävän pahiksen kategoriaan menee Jasper Leppäsen esittämä kasakka Ivan. Leppänen on myös ammattitason trumpetisti, ja nyt hän saa yhdistää taitojaan. Sisääntulossaan Ivan puhkuu vihaa ja kostonhimoa puhaltaen samalla torveensa kuin tuomion enkeli barokkimaalauksissa. Kohtauksissa Katariinan kanssa ääni taas sulaa melkeinpä rakastettavaksi, kunnes miehinen käsky taas vie voiton.
Vasta loppusuoralla paljastuu, että Ivan on lapsena Venäjälle ryöstetty ja armeijaan pakotettu karjalaispoika Juhani. Muutos olisi ollut mahdollinen, samoin rakkaus, mutta liian myöhään.
Wilhelmina Tómasdottir ilmentää kirkkaasti säteilevällä sopraanollaan Katariinan mielenmyllerryksiä valoisuudesta epätoivoon ja vihaan. 15-vuotias Minja Rantalainen tulkitsee kidnapattua Katarinan pikkusisko Pirkittaa ja saa yleisön kyynelehtimään kotiin kaipaavalla aariallaan. Erica Back on Sofia-äitinä empaattinen ja rakentava voima, todellinen vahvojen pohjalaisnaisten perikuva.
Tomi Punkeri tekee luotettavaa työtä naapurinpoika Mikkona. Aili-Omena Ritola seuraa Pietaria ja kaikkia muitakin vertauskuvallisessa Pikku kuoleman roolissa. Tuomas Parkkisen ohjaus satsaa tilanteiden selkeyteen mutta ontuu joskus symbolisemmissa kohdin.
Kapellimestari Eero Lehtimäki oli kotonaan partituurin monityylisyydessä, ja hän löysi luontevan sävyn ja rytmin sen kaikille ulottovuuksille: viihteellisille, klassisille, parodisille ja romanttisille. Hän piti myös laulajat hyvin yhdessä leveällä ulkoilmanäyttämöllä.
Pulkkis on kirjoittanut orkesteriosuuden kahdeksalle soittajalle. Onnistuneen äänentoiston ja Seinäjoen kaupunginorkesterin muusikoiden hienon työskentelyn ansiosta osuus kuulosti suuremmalta. Jokainen stemma kuului tarkasti ja puhuttelevasti. Säveltäjä käyttää klassisia keinoja kuten aarioiden soitinobligatoja, ja kaikki tuli lähelle ja nosti tunteet pintaan.
Isoviha 1713–1721 Ilmajoen musiikkijuhlilla.
- Libretto Anneli Kanto,
- musiikki Uljas Pulkkis,
- ohjaus Tuomas Parkkinen,
- lavastus Juho Lindström,
- puvustus Leena Rintala,
- musiikinjohto Eero Lehtimäki.
- Päärooleissa Wilhelmina Tomasdottir, Minja Rantalainen, Erica Back, Jasper Leppänen, Rolf Broman, Reetta Haavisto, Tomi Punkeri.
- Seinäjoen kaupunginorkesteri ja Ilmajoen oopperakuoro.
