Pjotr Tshaikovski ei halunnut kutsua Jevgeni Oneginia oopperaksi vaan lyyrisiksi kuviksi. Kohtaukset avaavat ikkunoita hahmojen kaipuun täyttämään sieluun. Tämä koskee niin haaveilevaa Tatjanaa, juuretonta Onegin-keikaria kuin runoilija Lenskiäkin. Ohjausten haasteena ovat silti motiivit illuusioiden ja viattomuuden lopulle – pelkkä tunteilu ei riitä.
Marco Arturo Marellin uudessa ohjauksessa Kansallisoopperassa tämä toteutuu mainiosti. Marelli on esteetikko, joka aina myös itse lavastaa tuotantonsa, ja hänen visuaalisesti hivelevästä tyylistään on saatu Töölönlahdella nauttia jo Ruusuritarissa, Pélleas ja Mélisandessa ja Lepakossa. Jevgeni Onegin jatkaa samaa menestysten sarjaa.
Näyttämökuvana on vinossa oleva talo, jonka avoimesta takaseinästä näkyy luonto. Se tulvii myös talon puolelle, ja ratkaisevassa käänteessä eli Oneginin ja Lenskin kaksintaistelussa kesä muuttuu lumiseksi talveksi. Valaistuksen keinoin Marelli loihtii koko ajan uusia tunnelmia, ja Dagmar Niefindin loisteliaat puvut täydentävät annin.
Ohjaajan tapa luoda näyttämöllisiä assosiaatioita on läpeensä harkittua. Jo alkusoiton aikana nähdään loppukuva, jossa katuva Onegin yrittää saada Tatjanaa takaisin liian myöhään, ja koko ooppera näytetään hänen muisteluinaan. Tatjanan kirjeet ovat illuusion symboli, ja nyt ne lentelevät ilmassa, ja viimein koko yhteisö repii niitä.
Juhlakohtaukset ovat naamiaisia, joissa maskit antavat tilaisuuden peittää todelliset tunteet. Siinä vilistävät unelmat onnesta mutta samalla epäluulot ja juoruilut. Tanssijaryhmää olisi voinut käyttää monipuolisemminkin – nyt se lähinnä pyrähtää lavalla.
Toisinaan esitystä vaivaa liika yrittäminen – alussa ovista ryntäillään enemmän kuin olisi tarpeen, ja Oneginin koko ajan epäonnistuva itsemurhayritys kaksintaistelun jälkeen kääntyy suuren tunteen parodiaksi. Kaksintaistelu päättyy muutenkin odottamattomasti: Onegin ja Lenski ryntäävätkin halaamaan toisiaan, kunnes Oneginin pistooli laukeaa.
Itävaltalainen Josef Wagner eläytyi Oneginin levottomuuteen ja sisäiseen tyhjyyteen taitavalla näyttelijäntyöllä, ja äänellinen anti oli muhevaa. Enemmän kyynisyyttä luonnehdintaan olisi silti kaivannut. Lenskistä ohjaaja oli tehnyt sosiaalisesti kömpelön runoilijahörhön, joka sekoilee tanssiaskeleissaan. Tämä selittää sen, miksi Olga tuntee viehtymystä Oneginiin, mutta se vie empatiaa hahmolta. Jussi Myllys toi sitä toki esiin kauniilla tenorillaan.
Bel canto -laulajana tunnettu venäläinen Olesya Golovneva toi satuttavasti esiin Tatjanan tyttömäisen herkkyyden, mutta ruhtinaan vaimona hän ei oikein löytänyt uutta, itsetietoisempaa vaihdetta. Jeni Packalenin energinen Olga, Jyrki Korhosen tyylikäs Gremin ja Ani Otrosen maanläheinen Larina edustivat talon omaa väkeä varmalla osaamisella.
Ainakin ensi-illan suurin pettymys oli kapellimestari Mikhail Agrest. Venäläinen varmasti tuntee Tshaikovskinsa, onhan hän tehnyt säännöllisesti työtä Mariinski-teatterissakin. Nyt hän ei kuitenkaan saanut musiikkiin ollenkaan sitä kaihertavaa, tristanmaista kaihoa, joka sen joka tahdista pitäisi välittyä. Soitto oli siistiä mutta useimmiten mitäänsanomatonta.
Kapellimestari tuntui heräävän kunnolla vasta dramaattisissa käänteissä, mutta tämän oopperan juju on siinä, miten sisäisiin ääniin saa draamaa. Kuoro otti joka tapauksessa kaiken irti kansanlaulujen elämänriehasta ja melankoliasta.
Harri Kuusisaari
