Franz Schubert: jousikvartetto nro 15 G, Joseph Haydn: jousikvartetto g op. 20 nro 3. Tetzlaff-kvartetti. Ondine ODE 1293.
Franz Schubert: jousikvartetot nro 15 G ja c ”Quartettsatz”. Doric-kvartetti. Chandos 10931.Franz Schubertin G-duuri -kvartetto on hänen pisin kamarimusiikkiteoksensa ja varmaan myös erikoisin. Tämä kauemmaksi kauneuden estetiikasta säveltäjä ei erkaantunut: jopa klaustrofobiaksi tiivistyvä ahdistus välittyy sen joka tahdista. Duurin ja mollin vaihtelukaan ei enää ole taianomaista ambivalenssia vaan rajuja tömäyksiä lyhyiden aikamittojen sisällä – kuiskauksista huutoihin yltyvän dynamiikan tehostamana. Ja kun molli vaihtuu duuriksi, se saattaa olla entistä kireämpi ja kitkerämpi.
Vieraantunut tunnelma syntyy jo heti teoksen alussa, kun viulu laulaa hiljaista valituslaulua, ja muut soittimet kuuntelevat sitä pianissimoissa, kuin säikähtäneinä ja kauhusta kankeina. Ja kun lyyrisemmät melodiat alkavat kuin arkoina tuoda valoaan, ne katkaistaan äkillisin iskuin. Musiikki hoippuu rotkon reunalla, ja kauneus on kajoa, johon ei saa enää otetta – tai sitten kuoleman katala houkutus, kuten Schubertin Erlkönig-laulussa.
Samalla, kun Schubert kärjistää kontrasteja pienissä muotoyksiköissä, hän venyttää mittoja blokkimaisin rakentein samalla tavalla kuin Anton Bruckner sinfonioissaan. Esimerkiksi finaalin kuolemantanssi vain jatkuu ja jatkuu, ikään kuin säveltäjä ei osaisi hypätä siitä ulos. Arjen ja unelman kaksoisvalotukset muistuttavat Gustav Mahleria ja ääritehot myöhempiä ekspressionisteja. Beethovenin taistelija on mukana tälläkin matkalla, mutta kaiken valtaa siltikin epäilys siitä, onko taistelu turhaa.
Tämä kaikki tapahtuu kuitenkin vain sellaisissa tulkinnoissa, joissa uskalletaan katsoa musiikkia pohjaan asti – muuten tulos olisi yksinomaan tylsä. Kaksi tuoretta, yhtä aikaa ilmestynyttä levytulkintaa korostavat musiikin traagisuutta ja hurjuutta. Nuori brittiläinen Doric-kvartetti menee pidemmälle raastavissa tehoissa, mitä korostaa vibratovapaa, suora sointi. Tulkinta on jännittävä: tuskaisat tehot ovat korvaa riipiviä, kun taas hiljaiset nyanssit tulevat esiin tarkasti eroteltuina. Tämä Schubert on paikoin kuin kauhuelokuvaa katsoisi.
Meneekö Doric-kvartetti tinkimättömine otteineen kuitenkin liian pitkälle? Tulkinnasta puuttuu tietty empatia säveltäjän ongelmia kohtaan, ne levitetään kuin kirurgin pöydälle. Pelastajaksi tulee Ondinen maaliskuun uudella julkaisulla Tetzlaff-kvartetti, joka onnistuu luomaan emotionaalisesti koskettavamman kuvan teoksesta.
Ei silti, että saksalaiskvartetti yhtään pyöristelisi musiikin särmiä. Soitto on yhtä tiukkaa kuin Doricin nuorilla miehillä, mutta syvyyttä löytyy enemmän. Sointi ja fraseeraus ovat monitasoisia – esimerkkinä ensi osan nostalgian jäänteinä voipuvat fraasinpätkät.
Hitaassa osassa ulkoisen ja sisäisen välinen vastakkaisuus korostuu, ja scherzon jatkuvat, tremolon lailla vapisevat kuudestoistaosanuotit tekevät aavemaisen vaikutelman – jotkut György Ligetin kentät eivät ole tästä enää kaukana. Trio on koko kvarteton yhtenäisin paratiisijakso, mutta siihenkin kvartetti luo kangastuksenomaisen tunnelman. Finaalin takaa-ajo on hengästyttävä, duurien ja mollien töniessä toisiaan yhä vihamielisemmin.
Tetzlaff-kvartetin rivit pysyvät pyörityksessä ihailtavasti kasassa. Tähtiviulisti Christian Tetzlaff tuo mestaruutensa esiin, mutta ei vain sooloilemalla vaan myös sulautumalla. Hänen sisarensa, sellisti Tanja Tetzlaff erottautuu herkillä repliikeillään, ikään kuin hyväntahdon lähettiläs sodassa, ja viulisti Elisabeth Kufferath ja altisti Hanna Weinmeister tuovat täysipainoisesti kommunikoivan osuutensa kokonaisuuteen.
Haydnin c-molli -kvartetto sopii hyvin Schubertin seuraksi, sillä siinä on samantapaista puhelaulumaista fragmentaarisuutta ja oopperallista draamaa. Levykokonaisuus toimii, sillä se tarjoaa hyvin erilaiset kuvat säveltäjistä, joiden on luultu viljelevän auvoista kauneutta.
Harri Kuusisaari
