Helsingin juhlaviikkojen klassisen musiikin vierailuviikon aloitti Chineke! Orchestra. Se on ensimmäinen orkesteri länsimaissa, jonka soittajiston valtaosa on tummaihoisia tai muita etnisesti vähemmistöön jääviä muusikoita. Orkesterin kantavana voimana on kontrabasisti Chi-chi Nwanoku, joka perusti vuonna 2015 säätiön tukemaan näiden nuorten uramahdollisuuksia.
Nwmanokun laaja haastattelu on seuraavassa Rondossa, ja siinä on luvassa tulikivenkatkuista antirasistista puhetta, jonka kantovoimaa Black Lives Matter -liike on vain voimistanut. Mutta miten soittajiston etninen monimuotoisuus kuuluu soitossa? Ainakin positiivisena energiana, vaikka aivan samaa rajat rikkovaa ja pankin räjäyttävää karaktääriä siinä ei ole kuin venezuelalaisessa Simon Bolivar -nuoriso-orkesterissa (nykyisin sinfoniaorkesterin nimellä) aikoinaan.
Chineke! soittaa korkealla ammattilaistasolla ja seuraa kapellimestarinsa Kevin John Edusein lyöntiä kurinalaisesti. Yleisölle on avartava elämys jo nähdä, miten nuoret tummaihoiset naiset ovat vallanneet valtaosan puhaltajien paikoista ja antavat oman äänensä kuulua. Sukupuolijakauma on niin niin tasapuolinen kuin kuvitella voi.
Kaikenlaiset etnisyyteen liittyvät yleistykset ovat vaarallisia, mutta jos joku haluaa assosioida afroamerikkalaisten muusikoiden taidetta svengaavaan rytmitajuun, kyllä sitä aromia etenkin puhaltajien ja lyöjien soitossa löytyy – mikä ei ole yhtään pois soiton muista kvaliteeteista.
Chineke! Orchestran persoonallisuus liittyy soiton luonteen lisäksi ohjelmistoon, sillä se on kaivanut esiin ja kantaesittänyt suuren määrän ei-valkoihoisten säveltäjien musiikkia. Niistä kuultiin Helsingin konsertissa kaksi esimerkkiä.
Konsertin aloitti nuoren amerikkalaisen Brian Raphael Naborsin Pulse. Siinä kuuluvat taustalla säveltäjän lähtökohdat, jazz, funk, blues ja erityisesti gospel, mutta kyllä teos aika universaalista modernista orkesterimusiikista menee. Nimensä mukaisesti kantavana voimana on energinen rytmipulssi, joka tuo mieleen suurkaupungin sykkeen. Rapsodinen kokonaisuus sätkii vallattomana, ja soittajat ilmiselvästi nauttivat sen svengistä. Lopun valtaa syväsointinen, lavea maisema.
Orkesterin eniten soittamiin säveltäjiin kuuluu William L. Dawson (1899–1990). Hän ei ollut nuorena mikään hylkiö, sillä hän valmistui Chicagon American Conservatory of Music –musiikkikorkeakoulusta, soitti ohessa pasuunaa kaupungin sinfonikoissa ja nosti Albaman musiikkikoulutuksen kovalle tasolle. Hänen teoksensa African-American Folk Symphony sai kantaesityksensä itsensä Leopold Stokowskin johtaman Philadelphia Orchestran toimesta Carnegie Hallissa 1934. Loisteliaasta lähdöstä huolimatta ura säveltäjänä ei lähtenyt liitoon, siitä pitivät huolen klassisen musiikin valkoihoiset portinvartijat.
Nyt kuunneltuna African-American Folk Symphony tuntuu yllättävänkin traditionaaliselta romanttiselta orkesterimusiikilta, josta Dvorak ei ole kaukana. Yhteisiä teemojakin löytyy Dvorakin yhdeksännen sinfonian, ”Uudesta maailmasta”, kanssa. Omaa ääntä kuitenkin kuuluu sen afrikkalaisessa materiaalissa ja etenkin hitaan osan sisällössä, joka kuvaa orjien raatamista paahtavassa auringossa. Siitä muodostuu koskettava kokonaisuus, vaikka musiikin lähtökohta onkin enemmän romanttinen kuin raadollinen sosiaalisen realismin hengessä.
Kaksi kolmasosaa teoksesta on hienoa musiikkia, joita soisi kuultavan useammin, mutta finaali sortuu tyhjän jauhamiseen. Kevin-John Edusei ja orkesteri tulkitsivat sen antaumuksella.
Chineke! Orchetra on onnistunut missiossaan, sillä se on ollut kasvualustana monille pitkälle päässeille muusikoille. Heistä kuuluisin on nuori brittiläinen sellisti Sheku Kanneh-Mason. Hänestä on jo leivottu klassisen musiikin uutta, sosiaaliset rajat rikkovaa supertähteä. Hän levyttää Deutsche Grammophonelle ja soitti serenadin prinssi Harryn ja Meganin häissä.
Onneksi Kanneh-Mason ei ole tarttunut urallaan mihinkään ulkoisiin kikkoihin vaan on edennyt syvälliseksi musiikin tulkiksi. Siitä vakuuttavana todisteena oli hänen Musiikkitalossa esittämänsä Shostakovitshin toinen sellokonsertto. Teos on vaikeampi lähestyä kuin säveltäjän ensimmäinen sellokonsertto, sillä sen ilmaisu on usein sisäänpäin kääntynyttä ja lakonista.
Kanneh-Mason tuntui kuin syntyneen teoksen parissa. Tuntuu uskomattomalta, miten nuori muusikko saa näin aidon kosketuksen vanhan, terveydentilaltaan heikentyvän säveltäjän sielunmaisemiin. Odessalaiseen katulauluun perustuvat, lapsekkaat melodiat, tanssilliset jaksot ja marssit eivät tarjoa näytön paikkoja perinteisessä mielessä, sillä ilo on onttoa, ja säveltäjä katsoo asioita kuin etäisyyden päästä. Sellisti löysi tämänkin vivahteen ja antoi hitaissa jaksoissa venetsialaisen arvosellonsa laulaa sielukkaasti. Orkesteri oli tiiviisti mukana ainutlaatuisen tulkinnan muotoutumisessa.
Harri Kuusisaari
