Monsterit ottivat mittaa Lontoon Elektrassa

Nina Stemme ja Karita Mattila ottavat yhteen Elektrassa. © Tristram Kenton

Antonio Pappano aloitti Lontoon Royal Operan johtajana vuonna 2002 Richard Straussin Ariadne auf Naxos-oopperalla, ja kun hän nyt lopettelee pitkää kauttaan, viimeinen hänen johtamansa uusi produktio oli Straussin Elektra. Molemmissa solistina oli Karita Mattila ja ohjaajana Christof Loy.

22 vuoden aikana Pappanosta on kehittynyt suurten mittojen oopperakapellimestari, yksi aikamme parhaista, joka osaa kuunnella laulajia, muotoilla draamaa joustavasti ja ottaa orkesterin sinfoniseen kontrolliin. Hänen yhtä aikaa sekä kuumeiset että sivistyneet otteensa tekivät veren- ja kostonhimoa tihkuvasta Elektrasta elämyksen.

Karita Mattila on muuttunut hehkeän aristokraattisesta ja täyteläisellä sopraanollaan hurmanneesta Ariadnesta neuroottiseksi, miehensä Agamemnonin murhanneeksi kuningatar Klytamnestraksi, joka on mezzosopraanon äänialalla kulkeva rooli. Se on kaikkea muuta kuin kaunolaulua, sillä kyseessä on ihmisraunio, joka näkee painajaisia ja pelkää kostoa. Mattila on jo pitkään tehnyt Lohengrinin Ortrudin ja Jenufan Kostelničkan tapaisia vanhemman naisen rooleja, mutta Klytaimnestra on niistä äänialaltaan matalin ja karaktäärinä groteskein.

Karita Mattila teki vahvan karakräärin, vaikka äänellisesti Klytamnestran rooli ei ihan istunutkaan.

Vaikka Mattilan ääni onkin muuttunut tummempaan suuntaan, hänellä ei ole luonnostaan tämän roolin vaatimaa tuhtia keski- ja alarekisteriä. Niiden soinnittomuus, jopa käheys olikin esityksen ongelma, ja hän joutui prässäämään saadakseen äänen kantamaan. Toisaalta voi ajatella, että nämä ahdistuneet, tukahdutetut äänet kuuluvatkin rooliin, ja näyttämöhahmona Mattila oli jälleen vangitseva ja sai aikaan kylmääviä tehoja.

Karaktäärien tekijänä hän on edelleen oma voimakas itsensä, eikä kuningattaren rappiotilasta jäänyt epäilystä. Hänet oli puettu luksusdiivaksi, siniseen silkkiin ja valkoiseen turkisstoolaan, ja ulkoinen loisto oli kutkuttavassa ristiriidassa sisäisen onttouden kanssa. Hahmo ei silti ollut pelkkä monsteri, vaan Mattila toi esiin myös sen haavoittuvuuden.

Elektrana oli Nina Stemme, joka on pitkän uransa aikana tehnyt roolia vokaalisesti loistokkaamminkin. Nyt hänen dramaattisen sopraanonsa sointi tuntui jo painuneelta. Illan mittaan se kuitenkin avautui, ja Stemme sai rooliin paljon sävyjä – ei vain kitkerää vihaa, raivoa ja kostonhimoa vaan myös frustraatiota, isää kaipaavaa linjaa ja psykologista peliä, kun hän yrittää saada sisartaan Chrysothemista mukaan katkaisemaan äidiltä kurkun.

Orest-veljen (Łukasz Goliński) tunnistamiskohtaus oli jälleen kerran oopperan emotionaalinen laukeamispiste. Hienosti Stemme toteutti myös lopun, jossa Klytamnestran kuolemankirkaisun jälkeen Elektralta sammuu koston tuoma elämän energia ja motivaatio.

Kaksi pohjoismaista sopraanotähteä antoivat siis kokemuksensa puhua, vaikka äänellisesti molemmat tuntuivat parhaat päivänsä nähneiltä. Täydellisessä loistossaan sen sijaan näyttäytyi Sara Jakubiak Chrysothemiksen roolissa. Hän oli täynnä vokaalista säteilyä ja elämän energiaa, jolla sisar yrittää pyristellä ulos Agamemnonin dynastian tragediasta.

Nina Stemmen Elektra on katsonut parhaaksi tarttua kirveeseen.

Jakubiak on Christof Loyn luottolaulaja ja mukana useissa hänen ohjauksissaan, ja olikin vahinko, ettei hän voinut laulaa Loyn Salomea Suomen Kansallisoopperassa loukattuaan itsensä vähän ennen ensi-iltaa. Toivottavasti hän palaa vielä siihen.

Elektrassa Loy oli tehnyt ehkä perinteikkäimmän ohjauksen, mitä olen häneltä nähnyt, mutta se toimi ilman suurempia tulkinnallisia kommervenkkeja. Hän oli sijoittanut tapahtumat 1900-luvun alun Wieniin, jonkun Ringstraßen talon takapihalle, jossa ylhäisön kulissit ovat kaatumassa. Paljon salamyhkäistä tapahtuu ikkunoiden takana, mikä loi jännitettä.  ¨

Yhteydet tuon aikakauden aatteellisiin suuntauksiin, etenkin Freudin unien tulkintaan olisivat voineet tulla esiin selkeämminkin. Hugo von Hoffmanstahl korosti Elektra-libretossaan Sofokleen draaman yhteyksiä Hamletiinja lasten insestistä suhdetta vanhempiin. Musiikissa kaikki tämä tulee esiin, etenkin siinä, miten Agamemnon-isän teema hallitsee haamuna Elektraa koko oopperan ajan – vaatien ja vahtien mutta myös seksuaalisena taustavoimana.

Antonio Pappano noukki kaikki yksityiskohdat selkeästi kuin tarjottimelle ja samalla piti ison linjan väkevästi kuristavassa otteessa. Intensiteetti ei merkinnyt hänelle vain jättiorkesterin desibelien vyörytystä vaan myös pidättelyjä, balanssia ja sinfonisen laveaa muodontaa. Pappanon rooli Royal Operan musiikillisen tason kohottajana on ollut merkittävä. Hänen seuraajallaan Jakub Hrusalla on tekemistä suurten saappaiden täyttäjänä.

TSimon Rattlen johtama Jenufa välitti koko draaman musiikin kautta. © Mark Allan

Väkevä Jenufa konsertissa

Royal Operan Elektra kuului Rondon Lontooseen suuntautuneen lukijamatkan ohjelmaan. Viikonlopun toinen ooppera oli Barbicanissa kuultu konserttiversio Janacekin Jenufasta London Symphony Orchestran ja Sir Simon Rattlen toimiessa dynamona.

Rattlen johtamat oopperat Barbicanissa ovat jo tulleet tutuiksi draamallisesta elinvoimastaan, eikä Jenufa tehnyt poikkeusta. Harvoin kuulee näyttämöesityksissä teoksen orkesteria näin voimallisena ja rikkaana. Siinä soi niin pienen kyläyhteisön tukahduttava ilmapiiri kuin vapauttava luonnonläheisyys ja jokaisen roolihenkilön sisäinen elämä.

Ei liene pelkästään perhesyiden ansiota (Rattlen vaimo on tshekkiläinen mezzosopraano Magdalena Kozena), että kapellimestari tuntee niin syvää sympatiaa tshekin kielen melodioista ja rytmeistä lähtevään Janacekin musiikkiin. Hän helli sen vivahteita, vapautti vuolaan tunnekylläisyyden ja seurasi laulajia herkeämättä.

Tasokkaan solistikunnan tähti oli ruotsalainen mezzosopraano Katarina Karnéus, joka teki Jenufan äitipuolesta Kostelnickasta oopperan keskushahmon. Hän tiivisti äänensä soinnin täyteen dramaattista voimaa eläytyessään roolin ristiriitaisuuteen, joka huipentui Jenufan lapsen tappamiseen. Äksyys ja ankaruus saivat rinnalleen katumisen, huonon omantunnon ja huolehtimisen sävyjä.

Ruotsalainen Agneta Eichenholz hyppäsi Jenufaksi yhyellä varoitusajalla Asmik Grigorianin tilalle ja valloitti äänensä lyyrisyydellä, vaikkei saanutkaan kaikkia roolin syvyyksiä esiin. Nicky Spence ja Ales Briscein loivat hulttion ja kiltin pojan vastakohtaiset roolikuvat tenorivelipuolista. London Symphony Choir oli innolla mukana, mutta miksi piti laitaa mustat frakit ja puvut päälle, kun tulkitaan maalaiskyläläisiä?

Anne-Sophie Mutter ja John Williams ovat löytäneet toisensa.

Mutterin hienostunut Williams

Lukijamatkan konserttiantina oli London Philharmonic Orchestran konsertti South Bank Centerissä. Ohjelman keskushahmoina olivay elokuvamusiikin grand old man John Williams ja hänen kanssaan viime vuosina tiivistä yhteistyötä tehnyt tähtiviulisti Anne- Sophie Mutter.

Mutter esitti Williamsin häntä varten tekemiä elokuvasovituksia niin hienostuneella soinnilla ja salonkihenkisellä virtuositeetilla, että se meni aivan klassisesta musiikista. Vuodelta 2021 peräisin oleva viulukonsertto on niin ikään Mutterille räätälöity ja hänen kantaesittämä, ja se näyttää toisen, vakavan puolen säveltäjästä. Korona-ajan eristäytyneisyyden tunnot soivat sen hiljaisissa mielistelyissä ja modernilta kuulostavassa sävelkielessä.

Mutta päästiinpä lopussa myös irrottelemaan, kun kapellimestari Jonathon Heyward otti kaiken draaman ja svengin irti Leonard Bernsteinin alkuperäisen On the Waterfront – elokuvamusiikin pohjalta tekemässä orkesterisarjassa. Oli hauskaa kuulla LPO:ta näin vetreässä vedossa. Useinhan se jää imagossa kahden lontoolaisen kilpailijansa Philharmonian ja LSO:n varjoon, mutta sille ei ole mitään syytä.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliUrut ja orkesteri soivat kuin kosmoksen keuhkot
Seuraava artikkeliICMA palkitsi Helsingin kamarikuoron