Orkesterit matkustavat taas – hurraa!

Viime viikonloppuna päättynyt Musikfest Berlin osoitti, että pandemiasta on päästy myös suurten kansanvälisten orkesterifestivaalien parissa. Kymmenen orkesterivierailua, parhaat periodiyhtyeet ja korealainen hovikulttuuri loivat ikkunoiden aukenemisen iloa myös yleisöön.

 

Suuret kansainväliset orkesterivierailut joutuivat pahasti koronan kynsiin, ja myös ilmastonmuutoksen vuoksi tällaisten koneistojen lennättämistä on kyseenalaistettu. Mutta kun vaakakupin toisella puolella on kulttuurinen vuorovaikutus, jota ilman ala uhkaa umpioitua toisistaan tietämättömiksi kupliksi, ei valinta siltikään ole vaikea – varsinkin kun kiertueiden tehostamisella hiilijalanjälkeä saadaan pienennettyä.

Berliinin Filharmoniassa majaansa pitävä, Berliinin juhlaviikkojen ja filharmonikkojen yhdessä järjestämä Musikfest tarjosi upean kattauksen: kaupungin neljän ison orkesterin lisäksi Clevelandin ja Philadelphian orkesterit, Rotterdamin ja Odessan filharmonikot, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Santa Cecilian sinfoniaorkesteri Roomasta, Leipzigin Gewandhausorchester ja erikoisensembleistä vielä John Eliot Gardinerin ja Philippe Herreweghen loistavat periodiorkesterit kuoroineen sekä korealaisen vanhan musiikin iso joukkue perinnerituaaleineen.

Vastaavaa runsautta ei tämän kesän aikaan ollut kuin Luzernin musiikkijuhlilla, jonka teema diversiteetti olisi sopinut myös Berliiniin. Yleensä Winrich Hoppin johtama tapahtuma tarjoaa kuratoidun konseptin ja punaisen teemalangan, mutta nyt sitä jouduttiin höllentämään, koska oli pakko ottaa huomioon koronan vuoksi siirtyneiden vierailujen suma. Mutta yhdestä asiasta ei luovuttu: jokaisella orkesterilla piti olla mukanaan joko uutta musiikkia tai unohtuneiden teosten uudelleen löytöjä. Se on hyvä periaate myös normaalisesonkiin.

 

Vähemmistöt esiin Philadelphiassa

Philadelphia Orchestran ylikapellimestari Yannick Nézet-Séquin on kaudellaan tarttunut diversiteetin kysymyksiin tuonut naisten ja värillisten säveltäjien musiikkia ohjelmiin. Erityisenä silmätikkuna hänellä on ollut USA:n ensimmäinen tummaihoinen naissinfonikko Florence Price, jonka ensimmäisen sinfonian hän levytti ja toi myös Berliinin konsertin päänumeroksi.

Diversiteetti saa Philadelphian kaltaisessa kaupungissa aivan erilaisia yhteyksiä kuin vaikkapa Suomessa, sillä peräti 42 prosenttia kaupungin väestöstä on tummaihoisia. Soittajistossa tämä ei vielä näy, sillä bongasin lavalla olijoista vain yhden tumman järjestysmiehen. No, se ottaa aikansa ja vaatii isoja muutoksia myös muusikoiden koulutusjärjestelmään, mutta pääasia, että ovi on jollain tavalla saatu auki näyttämällä, että värilliset myös säveltävät.

Florence Price (1888–1953) mursi raja-aitoja raivatessaan tiensä musiikkiopintoihin Bostonissa. Tehtyään ensin pedagogin uraa hän muutti 1927 Chicagoon, ja hänestä tuli osa Chicago Black Renaissance -liikettä. Hän voitti esikoissinfoniallaan sävellyskilpailun ja sai herätettyä Chicago Symphony Orchestran ylikapellimestarin Frederik Stockin huomion. Tämä otti teoksen kantaesitettäväkseen 1933, mutta jo konsertin otsikko ”The Negro in Music” osoitti, että mistään suuresta tasa-arvotyöstä ei ollut kyse. Pricen ura olikin yhtä ennakkoluuloja vastaan taistelemista.

On erikoista, miten tärkeä rooli Antonin Dvorakilla oli ensimmäisten tummaihoisten sinfonikkojen musiikissa, vaikkei tämä ollut ”uudessa maailmassa” kuin kolme vuotta. Sekä Pricen että William Dawsonin sinfoniat kulkevat Dvorakin yhdeksännen jalanjäljissä. Dawson lainaa afrikkalaisia melodioita, mutta Price tekee niistä omiaan.

Pricen ensimmäistä sinfoniaa leimaavat modaalinen harmoniikka ja mustien hengellisestä musiikista periytyvä koraalisatsi. Erityisesti toinen osa – Largo maestoso – on vaikuttava, kun koraali kulkee soitinryhmältä toiselle, pasuunan juhlavasti juurruttamana. Toinen väliosa perustuu afroamerikkalaiseen Juha-tanssiin. Se tunnetaan orjien body percussion -tanssina, ja tämä vähemmän iloinen yhteys tulee mieleen sen nykivästä synkopoinnista.

Ääriosissa sinfonian anti on vähän monotonista ja kaavamaisesti orkestroitua, mutta se muhkeus ja energia, mitä Philadelphia Orchestra sinfoniaan toi, iski suoraan suoneen. Soittajatkin hymyilivät, ja väliaplodit tulivat jokaisen osan jälkeen. Sanoma meni perille.

Philadelphia Orchestra on Nézet-Séquinin kaudella säilyttänyt ainutlaatuisen virtuositeettinsa ja soinnillisen loistonsa, josta sai nauttia Dvorakin Karnevaali-alkusoitossa ja Szymanowskin viulukonserton satumaisessa kimmellyksessä. Solisti Lisa Batiashvili vangitsi puhtaalla lyyrisyydellään. Siinä ei ollut mitään dekadenttia, jota usein konsertossa kuulee. Hän ja orkesteri ovat juuri myös levyttäneet teoksen.

 

Sivistyneisyyttä Clevelandista

Oli jännittävää vertailla Philadelphian ja Clevelandin orkesterien konsertteja, niin erilainen sointi ja perinne heillä on. Paremmuusjärjestykset saa unohtaa – nämä orkesterit ovat persoonallisuuksia. Itävaltalainen Franz Welser-Möst on ollut clevelandilaisten johdossa jo 20 vuotta, mikä tekee siitä pisimmän suhteen amerikkalaisten orkesterien joukossa.

Suhteen toimivuuden ymmärtää hyvin, sillä Welser-Möst sivistynyt ja showta karttava tyyli sopii hyvin Cleveland Orchestran kultivoituneeseen soittoon. Klassis-romanttista musiikkia he soittavat melkeinpä eurooppalaisemmin kuin eurooppalaiset itse, mitä tulee eleganssiin ja tyylitajuun. Tämän sai jälleen todeta Schubertin ”Suuressa” C-duuri-sinfoniassa, jonka ei olisi suonut päättyvän ollenkaan. Timanttista puhtautta, laulavaa ja ilmavaa artikulaatiota, hiveleviä sooloja.

Kiinnostavasi konsertin teki sen alkupuoli, jossa kuultiin kaksi Wolfgang Rihmin Verwandlung-teosta. Muodonmuutos-nimellä Rihm viittaa paitsi sävellystekniikkaan, jossa pienet idut kokevat metamorfooseja, niin myös kokonaiseen elämänasenteeseen: mikään ei ole pysyvää mutta silti on.

Welser-Möstin huolellisesti analysoiduissa tulkinnoissa tuli esiin Saksan kuuluisimman nykysäveltäjän yhteys traditioon. Vewlandlung 2:ssa tapa, jolla pastoraaliset ja pateettiset eleet muuntuivat maallisista tuonpuoleisiksi, toi mieleen Mahlerin. Teemaitujen ja lyyristen lymyilyjen kasvattaminen taas oli miltei sibeliaanista. Kaikki on silti ehtaa Rihmiä.

Verwandlung 3:ssa sukulaisuus tuli esiin heti alun tyrskyissä: eleet ovat kuin Richard Straussin Don Juania etäännytettyinä. Orkestraalinen loisto ja virtuoosisuus uljaine käyrätorven ja pasuunan osuuksineen ja jousiston hopeisine sointeineen vaikuttivat kuulijaan suoruudellaan, mikä ei silti ollut yhtään pois musiikin modernista monitasoisuudesta.

 

Värien prismaa Lontoosta

Tuntuuko kahden amerikkalaisen huippuorkesterin jälkeen mikään enää miltään? Ei hätää, sillä Euroopasta löytyy erilaisia ja soittotavaltaan ehkä vieläkin muuntumiskykyisempiä soittajistoja – kuten London Symphony Orchestra ja Rotterdamin filharmonikot.

Kun Sir Simon Rattle marssi lontoolaistensa eteen, yleisön reaktioista kuuli heti, että kyseessä on tuttu mies, jonka jokaista paluuta odotetaan. Rattlen kausi Berliinin filharmonikoissa ei aina saanut yksimielistä ylistystä, mutta Lontoossa hänen avoimuutensa toimii. Tämän kauden jälkeen hän tosin jättää LSO:n siirtyessään Baijerin radion sinfoniaorkesteriin.

LSO:n tämänkertaisen kiertueohjelmansa uutuutena oli Daniel Kidanen Sum Poem, joka sai kantaesityksensä Edinburghin festivaalilla ja menee lokakuussa toisen tilaajansa, San Francisco Symphonyn ja Esa-Pekka Salosen käsiin. Teoksen viitekehyksenä ovat säveltäjän perhe-elämän tapahtumat, isän kuolema ja lapsen syntymä.

Isyyden tuntoja nuori säveltäjä ilmentää koskettavasti. Teos alkaa sordinoidun trumpetin epäröivillä huudoilla, jotka synnyttävät repaleista vipinää muissa soittimissa. Pian se kasvaa koheesion voimasta, ja koko orkesteri rynnistää optimistisessa elämäntunnossa. Sen kanssa limittyy reflektiivisiä menneisyyden muistoja. Fragmentaarista tekstuuria tasapainottaa kellojen kilinä, kuin muistutuksena ajan vääjäämättömyydestä.

Jälkipuoliskon teosyhdistelmä sai ensin ihmettelemään, että mitä Sibeliuksen seitsemännellä sinfonialla ja Bartókin Ihmeellisellä mandariinilla on tekemistä toistensa kanssa. No, se heti vuosiluvuista: molemmat ovat syntyneet vuosina 1918–24.

Ne edustavat kahta ilmaisun ääripäätä, jaloa apollonisuutta ja väkivaltaista dionyysisyyttä, mutta jollain ihmeen konstilla Rattle sai ne keskustelemaan keskenään mielenkiintoisesti. Soitossa vastakohdat tiivistyivät: Sibeliuksen seitsemännen laajakaarinen metamorfoosi kasvoi ylevästi ja elastisesti, ja Bartókin eläimellisyys sai britit heittämään kohteliaisuutensa nurkkaan.

Berlioz’n La Corsaire -alkusoitto ja Ravelin La Valse täydensivät ohjelmasta terävästi eriytetyn orkesterivärien prisman. Sellaisten toteuttajana LSO on parhaimmillaan.

 

Yhteisyyttä Rotterdamista

Olen aina tiennyt, että Rotterdamin filharmonikot on ensiluokkainen soittajisto, vaikka sillä ei olekaan samaa kaikkien tuntemaa nimeä ja ”maailman paras” -leimaa kuin toisella hollantilaisella, Amsterdamin Concertgebouw-orkesterilla. Oli kuitenkin taas uudenlainen elämys kuulla, miten estottomasti satamakaupungin muusikot ovat lähteneet yhteiseen matkaan 33-vuotiaan israelilaisen ylikapellimestarinsa Lahav Shanin kanssa.

Tuntuu, että hollantilaiset todella haluavat uudistaa orkesterikulttuuria nuorilla kapellimestareilla – ja saavat sellaiset Suomesta. Ei riitä, että Klaus Mäkelä nimitettiin Concertgebown seuraavaksi ylikapellimestariksi. Nyt myös Tarmo Peltokoski on saanut tittelin Rotterdamin filharmonikkojen päävierailijana. On helppo kuvitella, että he ovat Shanin kanssa hyvä pari.

Lahan Shani johtaa ilman puikkoa, ja hänen ja orkesterin välinen kommunikaatio ei ole pelkkää käskyjen antamista ja organisointia vaan partituurin elämistä silmästä silmään. En suoraan sanoen odottanut näin hyvää esitystä Mahlerin ensimmäisestä sinfoniasta, jossa vertailukohdat ovat melkoiset. Shani löysi kuitenkin siinä aivan omat polkunsa.

Hän ei yrittänytkään venytellä melodioita wieniläisittäin ja antaa soolopuhaltajien diivailla vaan pelasi orgaanisuudella, selkeydellä ja jaksojen välisillä kontrasteilla. Tapa, jolla hän nostatti alussa kesäaamun luontoidyllistä uhkaavan myrskyn, tuntui fyysisesti luissa ja ytimissä. Toisen osan ländler oli totuttua karekampaa tekoa, mutta leikkaus keksijakson leijuvaan valssiin oli sitäkin tehokkaampi. Jaakko kulta-bassosoolo tuntui vain odottavan puhkeamistaan klezmer-hehkuun, ja finaali rynnisti kuin toimintaelokuvassa.

Ligetin maagisesti tiloja luoneella Atmosphéres-teoksella alkanut konsertti sisälsi kiinnostavan harvinaisuuden, Willem Pijperin toisen sinfonian (1921). Ettekö ole kuulleet? En minäkään.

Pijper oli Alankomaiden musiikin voimahahmoja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Mahlerin tapainen maksimalisti, joka käytti jättimäisiä kokoonpanoja. Niiden epäkäytännöllisyys onkin ollut esteenä hänen teostensa leviämiselle – nyt kuullussa sinfoniassa on kuusi mandoliinia, neljä harppua, kolme flyygeliä ja iso lyömäsoitinpatteristo sadan muun soittimen lisäksi.

Niin, tarvittiinko näitä kaikkia? En ole varma, mutta ehkä karsiminen voisi latistaa säveltäjän visiota orkesterista ellei koko maailmana niin ainakin kihisevänä suurkaupunkina. Urbaania henkeä saattoi aistia sen mekaanisissa rytmeissä ja levottomassa sykkeessä, jossa jaksot alkavat ja päättyvät koko ajan, ja pateettiset ja majesteettiset julistukset saavat rinnalleen intiimejä mandoliiniserenadeja. Annos Mahleria ja Charles Ivesia oli sen vieraannutetuissa arjen äänissä.

Tämäkään ei olisi tehonnut ilman sellaista yksituumaisuutta ja apostolista säveltäjän sanoman levittämisen henkeä mitä Lahan Shani ja Rotterdamin filharmonikot siihen loivat.

••

Lisää Musikfest Berlinin konserteista toisessa juttukoosteessa.