Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Sakari Oramo, kapellimestari, Tami Pohjola, viulu. Clyne, Saariaho, Prokofjev. Musiikkitalo 23.9.2020.
Sinfoniaorkesterin konsertti saattaa olla oikein hyvä, jos muusikoiden taito ja tulkinta on kohdallaan ja teokset laadukkaita, mutta uudelle tasolle se nousee sellaisten hienovaraisten kytkösten myötä, jotka punovat punaisen langan ohjelman läpi ja antavat teoksiin – tai parhaimmillaan koko lajituntemukseen – uutta näkökulmaa. Jotain tällaista kävi eilen Musiikkitalossa, kun Radion sinfoniaorkesteri rakensi entisen ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla konserttiinsa punaisen langan musiikin ja teatterin välille.
Illan avasi amerikkalaistuneen brittisäveltäjän Anna Clynen Sound and Fury, joka sai kantaesityksensä viime marraskuussa. Teos uudelleenrakentaa – voisi sanoa että akustisesti sämplää – Haydnin sinfoniaa nro 60, joka esiintyy selkeinä leikattuina ja liimattuina mötköinä kollaasinomaisesti modernien eleiden seassa. Toinen lähde oli Shakespearen Macbethin loppu, kuninkaan kaatuminen omaan vallanhimoonsa, ja nauhalta kuultiinkin loppuvaiheessa sitaatti näytelmästä, mikä jäi vähän irrallisen tuntuiseksi, ehkä akustisen epäselvyytensä vuoksi. Sound and Fury oli hieman kuin 2000-luvulle päivitetty versio neoklassismista; vanhan ja uuden rinnakkaiselo oli tarkoin tasapainotettu vimmaisemmissa kohdissa. Kiehtovan leikekirjamaisuuden katoaminen suvantovaiheessa jopa tylsistytti teosta väliaikaisesti. Oramo johti kuin jedimestari, joka väläyttää aistittavissa olevaa suurta voimaansa vain tarvittavan verran.
Kaija Saariahon Graal théâtre (1994, kamariorkesterisovitus 1997) oli säveltäjän ensimmäinen konsertto ja täysakustisuudessaan poikkeus sitä edeltäneisiin elektroniikkaa sisältäneisiin teoksiin. Jo Florence Delayn ja Jacques Roubaud’n kirjasta lainattu nimi tuo julki ajatuksen konsertosta teatterina, jossa solistilla on tietty rooli suhteessa orkesteriin; useinhan klassinen konsertto ilmentää symbolisesti jonkinlaista individualistista kamppailua ja nousua vaikeuksien kautta voittoon.
Tätä rakennetta Graal théâtre tarkastelee avoimen tiedostaen, samoin kuin konserton suhdetta tekniseen virtuositeettiin. Tami Pohjolan viulu soi niin jouhikonomaisilla arkaaisilla tasoilla kuin barokin ja sitä edeltävien aikojen musiikkiin viittaavalla saundilla. Saariahon teoksissa Graal théâtren sooloviulun kaltainen sähäkkyys on enemmän poikkeus kuin sääntö, ja tästä roolista uskalsi Pohjolakin ottaa irti kerronnallisia tasoja. Sointi oli tasaisen itsevarmaa ja sulavan virtaavaa. Saariaho oli vaikuttanut säveltävän orkesterille vain välttämättömän, mutta siinä harvuudessakin oli läsnä orgaaninen kehitys ja yksityiskohtien runsaus. ”Ritarin” unenomaisen hämyisässä matkassa tuntui kyseenalaistuvan koko sankarirooli.
Sergei Prokofjevin ensimmäinen sinfonia (1917) vaikutti ennakkoon katsottuna muusta ohjelmasta irralliselta, mutta kun se Clynen ja Saariahon jälkeen pärähti käyntiin energisesti, oli yhteys selkeä. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä romantiikka oli paisunut mahtipontiseksi ja kiemuraiseksi Mahlerin ja Wagnerin suuntaviivoilla, ja samaan aikaan vimmattu uuden hakeminen oli johtanut Schönbergin atonaalisuuteen – molemmat ryppyotsaisen vakavaa musiikin tekemistä. Prokofjevin ensimmäinen sinfonia, Klassinen lisänimeltään, tuo tilalle leikittelevän kepeyden ja elämänriemun, eikä ota itseään lainkaan liian vakavasti: se on itsetietoisesti älykästä viihdettä siinä missä Stravinskyn vastaava kausi, eli roolileikkiä tämäkin teos! Tarkka RSO pursusi Oramon johdolla kujeilevaa leikkimielisyyttä kuin Prokofjev olisi tehnyt aikansa campia tai dragia.
Santeri Kaipiainen
