Arvio: Kumpulan kamarikonsertti, Eläköön Saariaho! Kumpulan kylätila 3.4.2022. Kaisa Kortelainen, huilu; Tuuli Talvitie, viulu; Elina Heikkinen, alttoviulu; Pinja Nuñez, sello; Tuukka Tervo, elektroniikka. Saariaho, Clyne, Hildegard Bingeniläinen.
Tänä vuonna 70-vuotisjuhliaan viettävän Kaija Saariahon oopperat ja orkesteriteokset ovat saaneet paistatella suuremmassa näkyvyydessä kuin hänen kamarimusiikkinsa. Kantaesityksen jälkeiseen unholaan ei sekään ole kuitenkaan jäänyt: etenkin Saariahon huiluteokset ovat löytäneet tiensä nykyrepertuaariin, ja Kumpulan kamarikonserttisarjan nostaessa säveltäjän valokeilaan oli nimenomaan huilu vahvassa roolissa.
Konsertin avannut Saariahon …de la terre oli seitsenosaisen Maa-baletin (1991) viululle ja elektroniikalle sävelletty kolmas osa, jossa nauhalta tulevaan puiden kohinaan, lintujen viserrykseen ja ranskankieliseen kuiskailuun vastasivat Tuuli Talvitien viulun sointitutkielmat erilaisilla yläsävelten soittotavoilla, jousitekniikan tuomilla narinoilla ja pitkillä kaikuefekteillä. …de la Terre myös petasi konsertin myöhempien Saariahojen meditatiivista, ”hetken soiton” kaltaista tunnelmaa.
40 vuotta sitten valmistunutta Laconisme de l’ailea huilulle ja elektroniikalle Saariaho on pitänyt oman sävellyksellisen kielensä kannalta merkittävänä teoksena. Sen tunnelmaltaan fenomenologisen tarkkailevat linjat, kuin irti ihmisen ratkaisukeskeisestä tahdosta, ovat inspiroituneet niin lintujen lentoradoista kuin teoksen alussa lausuttavasta Saint-John Persen tekstistä, joka myöhemmin päätyi myös huilukonserttoon Aile du songe. Huilun sointivärien skaala oli hyvin laajassa käytössä, mikä toi Kaisa Kortelaisen soittamiin linjoihin lennon kaarevuuden ohella myös napakkaa visertävyyttä.
Kymmenen vuotta myöhemmin niin ikään soolohuilulle ja elektroniikalle valmistunut NoaNoa pulppusi aistillisempaa, rönsyilevämpää runsautta. Otteet taidemaalari Paul Gauguinin Tahitin-matkapäiväkirjasta 1800-luvun lopulta olivat päätyneet sekä hiljaiseksi puheeksi (jälleen!) nauhalle että Kortelaisen kuiskauksiksi, muistuttaen hieman intiimiä dialogia keskellä kukkien ja tuoksujen tunnelmaa. Lyhyt piccoloteos Dolce tormento niin ikään sisälsi lausuntaa – tällä kertaa keskiajalta, Francesco Petrarcalta – t- ja s-äänteiden sähistessä kutkuttavasti huilussa. Piccolohuilu on äkkiväärä soitin, jonka korvat tuhoavan voiman Kortelainen piti aisoissa. Aivan kuten …de la terren, Laconismen ja NoaNoan kohdalla, puuttui myös Dolce tormenton kohdalla valitettavasti käsiohjelmasta lausutut tekstit (käännöksineen).
Bassohuilua puolestaan kuultiin Pinja Nuñezin sellon kanssa Saariahon duossa Oi kuu, joka leikitteli illuusion taiteella: soittimet vaikuttivat reagoivan toisiinsa välillä imitaation, välillä vuoropuhelun tavoin, ja sointivärien paletti sai korvan pohtimaan, mistä mikäkin ääni syntyi, ja oliko mukana myös hiljaista laulua tai lisättyä elektroniikkaa. Nuñezin sello sai oman soolovuoronsa Anna Clynen elegisessä Rest these handsissa: angloamerikkalaiseen uusmodaalisuuteen – ennen kaikkea isojen intervallien murtosointuihin – ankkuroitu teos sisälsi sitaatteja J. S. Bachin viulusonaatista nro 1 g-molli, ja yhdisteli niihin myös kansan- tai kirkkomusiikillista pysähtyneisyyden melankoliaa sekä modernimpia, sähkökitaramaisia eleitä.
Clynen rinnalla ohjelmaa höystivät kaksi Marianne Pfaun sovitusta keskiaikaisen mystikon Hildegard Bingeniläisen neuminotaatiolla muistiin kirjoitetuista hymneistä. Jousikvartetin toista viulua korvasi Kortelaisen huilu, mikä ei sovitusta haitannut. Soittimilta toiselle vaihtuvat borduunat ja unisonot sekä vibratoton soitto toivat arkaaisen kansanmusiikillisen tunnelman, joka sopi yhteen Rest these handsin kanssa. Yhdessä ne toimivat tasapainottavana elementtinä Saariahon teoksille, kuin kaksi toisiaan täydentävää makumaailmaa.
Santeri Kaipiainen
