Robert Schumannin Genoveva-ooppera Musiikkitalossa 28.5. Solistit, Helsingin barokkiorkesteri ja Arnold Schönberg -kuoro, joht. Aapo Häkkinen.
Robert Schumannin ainut ooppera Genoveva ei menestynyt kantaesityksessään 1850, ja musiikin historian kirjat ovat toinen toisensa jälkeen kuitanneet sen sillä, että musiikki on kaunista, mutta siinä ei ole draamallista kehittelyä. Tästä huolimatta monet suuret muusikot ovat pitäneet sitä säveltäjänsä parhaana teoksena, ja esimerkiksi Nikolaus Harnoncourt vietti pari vuotta sen partituurin äärellä ennen uraauurtavaa esityssarjaansa ja levytystään.
Monet ovat kulkeneet Harnoncourtin jalanjälkiä, myös Aapo Häkkinen ainakin esittelytekstin ideoiden perusteella. Hän tarjosi romanttisiin mittoihin laajennetun Helsingin barokkiorkesterin kanssa vangitsevan esityksen, jonka voima oli 1800-luvun periodisoittimien väreissä ja läpikuultavuudessa. Genovevan Suomen ensiesitys oli John Storgårdsin johdolla Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa 2002. Tämänkertaista esitystä elävöitti Kristiina Helinin viitteellinen visualisointi.
Robert Reinickin ja säveltäjän itsensä libretto on sinänsä yksinkertainen. Siveellinen Genoveva-neito odottelee sulhastaan Siegfriediä ristiretkeltä ja joutuu lieron Golon vonkailujen uhriksi. Kun hän torjuu tämän, Golo järjestää Margarethan avulla juonen, joka näyttää Genovevan uskottomuuden. Siegfried uskoo Margarethan taikapeilistä näkemäänsä näkyä ja tuomitsee Genovevan kuolemaan. Lopussa totuus paljastuu, Golo tekee itsemurhan, ja pari saa toisensa.
Totta on, ettei Schumann ei kehittele hahmojaan, vaan ne ovat yksioikoisia. Ooppera ei myöskään ole järin dramaattinen vaan pikemmin sisäänpäin kääntynyt. Hahmot puhuvat toistensa ohi. Se kysyy kysymyksiä mutta ei anna vastauksia. Mutta miksi oopperoita pitäisi edelleen arvottaa joidenkin klassisten draaman lakien mukaan?
Genoveva ei olekaan realistinen ooppera vaan lähempänä symbolista lyyristä draamaa tai hengellistä oratoriota. Musiikki on keskiössä, ja Harnonocourt sanookin sitä lauluäänten täydentämäksi sinfoniaksi, jossa musiikin virta korostaa tapahtumien kohtalokkuutta. Suhde tekstin ja musiikin välillä on välitön ja runollinen. Kuoro ei ole niinkään realistinen kansanjoukko kuin antiikin draaman kommentaattori.
Erityisen oopperasta tekee Schumannin tapa käyttää johtoaiheita ja nivoa aariat ja resitatiivit ”ikuiseksi melodiaksi”. Johtoaiheet eivät viittaa tiettyyn henkilöön tai tapahtumaan kuten Wagnerilla vaan muodostavat hienostuneesti muotoaan muuttavan verkoston. Ne kumpuavat yhdestä teemasta, johdannon koraalista, hyvän ja pahan variantteineen. ”Motiivit eivät ilmaise yhtä henkilöä ja karaktääriä vaan loputtomia mahdollisuuksia yhden henkilön sisällä”, Harnoncourt sanoo.
Tämä aspekti tekee Genovevasta tuoreen ja jopa modernin: kyse on taikapeilistä ihmisen sisälle. Sen tietty salaperäisyys ja ambivalenttius muistuttaa esimerkiksi Debussyn Pelleas ja Melisandea, vaikka musiikkikieli onkin tiiviisti romantiikan perinteessä. Validimpaa onkin verrata sitä oman syntyaikansa oopperoihin, etenkin Meyerbeeriin ja Wagneriin. Teosta voi pitää vastareaktiona Wagnerin Tannhäuseriin. Maailmat eivät kohdanneet, ja Wagner piti Genovevaa ”bisarrina”.
Aapo Häkkisen johtama esitys oli luontevasti soljuva. Musiikki oli täynnä värejä, ja lyyriset melodiat muuttuivat salakavalasti pahaenteiseksi. Virran vääjäämättömyys korostui periodisoittimien herkästi sykkivässä ja karaktäärejä vaihtelevassa liikkeessä. Häkkinen korostaa myös oopperan hengellisiä ulottuvuuksia, ja sekin puoli välittyi soitossa. Ei oltu kovin kaukana Schumannin Paratiisi ja Peri -oratorion vertauskuvallisesta maailmasta.
Hieman kömpelö taikapeili-kohtauskin toteutui juuri niin surrealistisena kuin pitkääkin, kuoron kääntäessä katsettaan poispäin. Kristiina Helin oli luottanut dramatisoinnissaan yksinkertaisiin keinoihin ja onnistui kaivamaan laulajista irti riittävästi näyttämöilmaisua konserttilavan tarpeisiin.
Turkulaiseen käsitetaideryhmän IC98:n luomat videot heijastivat kuvia taianomaisesti ajan virrassa muuttuvasta palatsin julkisivusta, kosmisesta ympyrästä, savusumusta, autiomaasta ja myrskystä. Niiden yhteyttä oopperan tematiikkaan oli joskus vaikea hahmottaa, mutta tilan ja assosiaatioiden luojina ne toimivat.
Sopraano Carolyn Sampson on loistava barokkimusiikin tulkki säteilevän äänensä ja kuviotaituruutensa ansiosta, mutta Genoveva ei sopinut hänelle aivan yhtä hyvin. Vaikuttavan pyhimyskuvan hän silti loi. Marcel Beekman teki Goliosta oopperan moniulotteisimman hahmon, jolla hellyyden ja pahuuden ääripäät kietoutuivat yhteen narsistisesti. Tenorissa riitti vivahteita. Johannes Weisser oli ponteva Siegfried ja Marie Seidler aistillinen Margaretha.
Esityksen huipensi maailman parhaisiin alallaan kuuluva Arnold Schönberg -kuoro, joka oli mukana jo Harnoncourtin Genoveva-levytyksessä 1990-luvulla. Itävaltalaislaulajat ovat sisäistäneet idiomaattisella tavalla teoksen erikoisen ilmapiirin. Jokaisella sanalla oli merkitys, ja sävyt vaihtelivat lyyrisyydestä kohtalokkuuteen.
Oopperan toinen esitys Musiikkitalossa on tiistaina, ennen tuotannon kiertuetta Saksaan.
Harri Kuusisaari
.
