Tanssin ja musiikin kunnianhimoiset kohtaamiset ovat olleet Kansallisbaletin ohjelmistossa sen verran harvassa, että uuden Made in Finland -illan kahdesta teoksesta ei voinut kuin iloita. Ennen muuta tämä pätee Tero Saarisen koreografiaan Wedge (Kiila), jonka musiikkina on Esa-Pekka Salosen tähän mennessä hienoin soitinkonsertto, sellokonsertto.
Salosen teos vie kosmisiin tunnelmiin. Säveltäjän mukaan sello on kuin pilvistä kiteytyvä komeetta ja orkesteri sen pyrstö. ”Kuvittelin soolosellon linjan liikeratana avaruudessa liikkuvalle esineelle, jota muut instrumentit / objektit jäljittelevät”, hän kertoo. Linjat kulkevat kaanonmaisesti eri tasoilla, sellon painaessa saumatonta, intensiivistä melodiaa ja orkesterin heijastellessa sitä huimaavilla tilateholla ja valoilmiöillä. Orkesterisoittimien soolot välkehtivät ja kieputtavat planeetan pyrstöä, kunnes alkuosan loppua kohden linjat kohtaavat toisensa ja rauhoittuvat.
Millaista tanssia Tero Saarinen näin voimakkaita mielikuvia ja fyysisiä tuntoja heijastavaan musiikkiin tekee? Avaruuteen hän ei singahda, mutta koreografia kyllä kieppuu erilaisten painovoimien liikuttelemana. Heti alussa nähdään teoksen pääideoihin kuuluva ”ikuisuuden maantie”, tanssijoiden horisontaalinen huojuva jono, jonka valot rajaavat selkeäksi väli- tai rajatilaksi. Ikään kuin tanssijat eivät tietäisi, mihin mennä. Turvattomuuden tunne vallitsee.
Sitten jännitteet ja niiden laukeaminen siirtyvät kahden ihmisen välille, kauniiksi ja läheisyyttä ja luottamusta hakeviksi duetoiksi, mikä tapahtuu suhteessa musiikin samansuuntaisiin prosesseihin. Sellokonserton toisessa osassa avaruusajo rauhoittuu intiimeiksi hetkiksi, orkesterisoittimien kiehnätessä soolosellon meditatiivisen linjan ympärillä. Tällöin Saarinen ja valosuunnittelija Joonas Tikkanen luovat lavalle ”valosaaria”, joiden keskellä yksinäiset tanssijat luovat sisäistä tilaa.
Jatkuvasti muuntuvilla, hajoavilla ja tasapianoa kohti hakeutuvilla ryhmämuodostelmilla Saarinen luo rikkaasti ja vapautuneesti virtaavaa koreografiaa. Se on täynnä hämmennystä, etsimistä ja löytämistä – olemassaolon hetkellisyyden ainutkertaisuutta. Joskus tanssijoiden röykkiöt tuovat mieleen Sasha Waltzin teokset. Tanssijoiden keskinäiset impulssit tuntuvat kuljettavan liikettä tiukan etukäteiskonseptin sijaan. Olin tunnistavani hieman samanlaisia ideoita kuin Saarisen Third Practice -teoksessa.
Salosen sellokonserton finaalissa kiihtyvä rytmielementti tulee voimakkaammin esiin kongoineen ja bongoineen, ja tanssillinen energia erkaantuu painovoiman kahleista. Saarisen koreografia ei tässä kuitenkaan seuraa musiikkia – hieman yllättävästi, sillä tässä osassa olisi ollut eniten sytykettä tanssille. Nyt se jää ikään kuin maan kamaralle musiikin singahtaessa muille kiertoradoille.
Wedgen visuaalista maailmaa loivat Tikkasen valojen lisäksi Erika Turusen harmaan sävyjä hienostu erotteleva puvustus, jonka lähes minimalistinen yhtenäisyys oli uutta verrattuna hänen moniin aiempiin, fantasialla leikkiviin puvustuksiinsa.
Upeasti Kansallisbaletin tanssijat olivat Saarisen liikekielen sisäistäneet. Sellosolisti Jussi Vähälä soitti muhkealla soinnilla ja lennokkain ottein, astuen suvereenisti Yo Yo Man, Nicolas Alstaedtin ja muiden tämän konserton kuuluisien tulkkien jatkeeksi. Kalle Kuusava johti orkesteria varmoin ottein, pitäen yllä väkevän vuon, jota sähköisen äänentoiston hienoinen avitus lisäsi.
Made in Finland -baletti-illan toinen antoisa teos oli Johanna Nuutisen Hyöky, johon musiikin oli tehnyt Lauri Porra. Joskus aiemmin olen kokenut Porran orkesteriteokset hieman laimeana elokuvamusiikkina, mutta tämä oli parasta, mitä olen häneltä kuullut.
Alussa romanttisen uhkea orkesterisointi toi mieleen monet romantiikan mestarit, jopa Porran isovanhempiin kuuluvan Jean Sibeliuksen! Rakentelussa oli pitkää perspektiiviä, ja mahtipontisuudessa kuului Porran kokemus metallimusiikin parissa. Tuomas Norvion elektroninen äänisuunnittelu toi orkesterisatsiin vastavoimaa, mutta olisiko ilman sitäkin pärjätty?
Mahtipontisuutta oli myös Nuutisen koreografiassa. Sen luomissa mielikuvissa ihmiset etsivät tasapainoa ja toisiaan ympäristön vaatiessa aina vain enemmän ja komeampaa – eräänlainen kulutusyhteiskunnan metafora siis. Kaikki tämä välittyi hienosti liikkeessä paniikinomaisesti harottavine käsineen, pyörteineen ja ylöspäin kohti vapautta hamuavine eleineen.
Hyöky-teoksen keskeisessä osassa oli myös Joonas Tikkasen upea valaistus, joka sulki tanssijat paikoin kullan tai punaisen taustan vangitsemiksi silueteiksi. Erika Turusen puvustuksessa oli androgyyniä viritystä läpikuultavine, laatikkomaisine ulokkeineen.
Illan keskimmäinen teos, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 jäi anniltaan laihemmaksi. Kontakti-improvisaatiosta lähtenyt idea oli sinänsä hauska leikkisyydessään, grafiittitaiteilijan piirrellessä taustakankaille erilaisia kuvioita. Ravelin Bolero kuitenkin lähti matkaan niin hitaasti ja tahmeasti (koreografin, ei kapellimestarin toiveesta), että suhde musiikkiin latistui heti alkumetreillä.
Harri Kuusisaari
