Arvio: Umo Helsinki Jazz Orchestra, Silent Music, Musiikkitalo 14.4.2022. Ed Partyka, kapellimestari, Kadi Vija, laulu; Kasperi Sarikoski, pasuuna.
UMO:n hiljaisen viikon Silent Music –perinne pysyi hengissä yli koronavuosien, ja huhtikuussa 2022 pitkäperjantain Agricolan kirkon konserttia edelsi myös kiirastorstain toteutus osana Musiikkitalon iltapäivien AUF-konserttisarjaa. Usein Silent Musicissa on esille nostettu yksi säveltäjävieras ja/tai yksi solistivieras, mutta tällä kertaa tarjolla oli kirjavampi kimara, noudattaen kuitenkin Silent Musicin mietiskelevämpää estetiikkaa.
Ilkka Hammolta tilattu kantaesitys Silent Crossings sisälsi useampia säveltäjänsä nykymusiikkikoulutukseen viittaavia piirteitä: selkeiden ja vahvojen melodialinjojen sijaan sen painopiste oli enemmän kudoksissa, joista löytyi myös efektinomaisuutta ja joissa komppisektion rooli oli hyvin riisuttu tavanomaiseen nähden. Rikkaissa harmonioissa ja soitinnuksessa vilahteli tosin myös aimo annos jazztuntemustakin.
Saksofonisti ja säveltäjä Sampo Kasurisella on toinen jalka jazzin, toinen eurooppalaisen taidemusiikin perinteessä, ja (niin ikään kantaesitetty) Three Visions oli pienoiskonsertto alttopasuunalle ja jazzorkesterille. Sen alku tuntui olevan ennen kaikkea kumarrus Gil Evansin ja Duke Ellingtonin kaltaisten big band –orkestraation, –harmonian ja –muodon kehittäjille; pasuunasolisti Kasperi Sarikoski tulkitsi tummasävyisen melodian plunger-sordiinon läpi hitaan sutikompin tahtiin. Väreihin hiipi hiljalleen myös maailmansotien välisen orkesterimusiikin mieleen tuovaa sävelkieltä, kunnes ”kolme koputusta” vaihtoivat maiseman hälyisämmäksi ja uhkaavammaksi – Kasurinen itse kertoi, että maailmantilanne ei voinut olla vaikuttamatta sävellyksen olemukseen.
Itävaltalaisen trumpetisti-säveltäjä Thomas Ganchin Where is Ahmed? siirtyi askeleen enemmän siihen suuntaan, mitä aikamme big band –musiikilta voisi odottaakin kuulevansa, tosin yhä Silent Music –teeman mukaisesti pysyttiin yhä maalailuissa tiukan svengipaahdon sijaan, ja kapellimestari Ed Partykan sovitukseen oli hipsinyt mukaan myös barokkista polyfoniaa. Sarikoski hallitsi soolossaan niin ikään flugabonen, eli flyygelitorven ja pasuunan risteytyksen, ja myös Tero Saarti ilahdutti flyygelitorvisoolollaan.
Laulaja Kadi Vija astui toiseksi solistiksi konsertin loppupuolelle. Kenny Wheelerin Gentle Piecen vokaliisissa Vijan koruton, lakoninen laulutyyli assosioitui vahvasti bossa novaan, kenties hieman Astrud Gilberto –maisesti, mutta sanattoman laulun läsnäolo itsessään toi myös mieleen samaa ideaa hyödyntäneet Pat Methenyn sekä Return to Foreverin. Aleksander Paalin ja Mikko Pettisen alttosaksofoni- ja flyygelitorvisoolot säkenöivät upeaa, luovaa ilmaisua.
Vijan omalle Key Project –kvartetilleen säveltämä Circles and Falls sisälsi Vijan musiikille epätyypillisesti myös sanoituksen (Katri Salmenojan runon), jonka lyhyet säkeet yhdistettynä Vijan laulutyyliin toivat jazzin sijaan mieleen pikemminkin indie-lauluntekijä Phil Elverumin Mount Eerien; alkuperäisen omintakeista kamarillisuutta kunnioittaen oli Partykan sovituksessa vapaahkon kollektiivisen improvisaation lovi. Blindissa Partyka hyödynsi orkesterin vaihtosoittimia (mm. eufonium, tuuba, kaksi bassoklarinettia, kolme alttohuilua), ja Vija pääsi oivallisesti ja onnistuneesti käyttämään improvisoijan taitojaan. Wheelerin Sea Lady päätti konsertin sopivan runollisiin, kevyesti kaihoisiinkin tunnelmiin.
Santeri Kaipiainen
