Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset on saanut paljon uusia tulemisia sitten 1970-luvun. Viimeksi se nähtiin Jyväskylän oopperassa ja Nilsiän Aholansaaressa. Kovin moderneihin tulkintoihin se ei ole venynyt. Pelkistyneisiin ratkaisuihin ja tematiikan yleispätevyyteen luottaa myös Tampere-talon ja Savonlinnan oopperajuhlien uusi yhteistuotanto.
Uskonnollinen puoli jää tällä kertaa sivuun ohjaaja Mikko Koukin ja hänen tiiminsä tulkinnassa, ja uninäytelmän luonne korostuu. Ollaan viimeisillä puomilla, jossa päähenkilö tekee tiliä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Tämä Paavo Ruotsalainen voisi olla kuka tahansa työlleen ja missiolleen fanaattisesti omistautunut ja läheisiään laiminlyövä nykyihminen.
Esityksen aikaa ja paikkaa on vaikea määritellä, vaikka monet elementit viittaavatkin agraariyhteisöön. Visualisointi kumartaa perinteelle: mukana ovat tuohikontti, ohjasperät, sepän vasara, puupenkki jne. Minimalistinen pelkistys ja yksinkertaiset efektit hallitsevat näyttämökuvaa (lavastus: Teemu Loikas) niin, että arkiset asiat muuttuvat symbolisiksi.
Osaksi tämä on esityspaikkojen teknisten rajojen sanelema ratkaisu. Iso portaikko oikealla on tienä tuonpuoleiseen, ja sehän kuuluu Olavinlinnan varustukseen luonnostaan. Valoristi laskeutuu katosta maahan, ja kuorolaiset heiluttelevat puupölkkyjä (halla) ja imitoivat moukarin iskuja (seppä Högmanin kohtaus) – näin saadaan eloa näyttämölle ilman tekniikkaa.
Paljon tapahtuu pimeässä tai hämärässä, ja Janne Teivaisen valosuunnittelu on tärkeässä roolissa näyttämömagian tuomiseksi. Sininen hämy vallitsee useimmissa kuvissa, ja esiin rullaavat ja valoilla profiloitavat puut riittävät tuomaan Paavon ja Riitan ”saareen” olevaisen rajat ylittävää tunnelmaa.
Viimeisissä kisauksissa on kyse järjen ja inspiraation, uskon ja viettelysten välisestä suhteesta. Paavo haluaa kukistaa järjen kristillisyyden ja joutuu yksinäisessä taistossaan niin käräjille, rienaajien käsiin kuin nolattavaksi Helsingin suuressa promootiossa. Aiemmissa tulkinnoissa (mm. Paavo Liskin ohjaus 1994) kuvia kumarteleva eliitti on saanut karrikoiviakin luonnehdintoja riekkuvine piruineen, narreineen ja herrasväen koomisine askelluksineen.
Osoittelulle ei oikein enää ole tarvetta, tuntuu Mikko Kouki ajattelevan, vaikkei kehäänsä kiertävästä promootiokulkueesta piikkejä puutuitkaan. Kaikki on tyylikästä, mutta yksilöohjaus jää paikoni staattiseksi. Ehkei unessa niin temmelletäkään.
Kuoroa Kouki käyttää monin paikoin ritualistisena elementtinä. Se pitelee valotauluja ja muistuttaa asetelmallisuudessaan antiikin draamaan kommentaattoria. Sitten se taas kuvastaa Paavon alitajunnan synkkiä myllerryksiä ja yhteisön paineita yhdessä neljän tanssijan kanssa. Jouni Pirttisen koreografia tukee saumatta ohjausta ottamatta kovin itsenäistä roolia.
Illan musiikillinen anti oli tasokas. Mika Kares oli syvällä sisällä Paavon kamppailussa omia demonejaan vastaan. Basso soi kautta illan tasapainoisena ja väkevänä. Ehkä vähän lisää ilmaisun ääripäitä, riivatun erämaan profeetan heittelehtimistä olisi mahtunut mukaan.
Silja Aallolla oli alussa vaikeuksia saada ääntään kuuluviin alarekisterissä, mutta kun päästiin korkeammalle, hänen sopraanonsa alkoi säteillä vapauttavaa voimaa. Ensimmäisen näytöksen loppu, Riitan hyvästijättö kiitosvirsineen, oli oopperan koskettavin hetki. Taivaalliseen trioon yhtyi Johan Krogiuksen upeasti säteilevä tenori murhatun Juhanan roolissa.
Seppä Högman on joskus saanut profeetallisia piirteitä, mutta nyt hän Petri Lindroosin oivallisesti tulkitsemana oli ennemmin vanhan patriarkaalisen vallan edustaja. Puherooleissa Laura Malmivaara ja Helena Puukka toivat mukaan realistisen teatterin tason, vaikka heillä oli vaikeuksia päästä kuuluviin. Rienaajat ja juoruämmät olivat teräviä kasanteatterin hahmoja.
Kapellimestari Ville Matvejeff korosti partituurin orkestraalista kuvausvoimaa, paikoin vähän laulajia peittäen. Sinuhun turvaan Jumala -virren rooli temaattisena ja emotionaalisena kokoajana tuli hyvin esiin. Tampere Filharmonia löysi niin kirpeitä, lyyrisiä kuin uhkaavia sävyjä.
Uusklassisesti vipeltävä tekstuuri soi kirkkaasti, mutta muusikoiden vika ei ole, että se tuntuu joskus vähän koulumestarimaiselta. Jännittävimmillään musiikki on ilmeeltään modernimmissa välisoitoissa, jotka aukaisevat mielen kerroksia Bartokin Herttua Siniparran tapaan.
Kaikkiaan Tampereen esitys oli vireeltään sangen erilainen kuin Ulf Söderblomin johtamalla, Martti Talvelanja Ritva Auvisen tähdittämällä tallenteella Savonlinnan oopperajuhlilta 1977. Silloin se oli dramaattisempi, verevämmillä kontrasteilla ryyditetty. Kipinät sinkoilivat Paavon ja Riitan mittelöissä enemmän. Mutta se oli silloin, oopperabuumin alussa, kun into oli kova. Nyt asioihin voi ottaa enemmän distanssia. Loppukohtaus toi kuitenkin jälleen katharsiksen.
Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset Tampere-talossa. Ohjaus Mikko Kouki, musiikinjohto Ville Matvejeff, lavastus Teemu Loikas, pukusuunnittelu Tiina valkama, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen, koreografia Jouni Pirttinen. Päärooleissa Mika Kares, Silja Aalto ja Johan Krogius.
