Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 2.2.2024 (päiväkonsertti). Christian Schumann, kapellimestari, Angela Metzger, urut. Schubert, Räisänen (ke).
Sinfoniaorkesterin perinteiseen, väliajalliseen konserttirakenteeseen on olemassa hyviä syitä, joista yksi suurimpia lienee tradition ohella kustannukset: kun sata muusikkoa tuodaan yhteen soittamaan, kannattaa saman tien esiintyä vähän pitempäänkin. Helsingin kaupunginorkesteri on jo muutaman kauden ajan toisinaan rikkonut kaavaa noin tunnin pituisella väliajattomalla konsertilla, joka esitetään ensin matineana iltapäivällä ja toistetaan samana päivänä tavanomaiseen ilta-aikaan.
Yllättävää oli sisällyttää ”Klassinen tunti” -sarjan matineakonserttiin kantaesitys, ja vieläpä Musiikkitalon urkujen sävellyskilpailun konserttosarjan voittajateos, Tomi Räisäsen Pulmo. Se tarkoittaa latinaksi keuhkoa, ja Räisänen onkin tehnyt sanaleikin: niin latinaksi kuin (muun muassa) englanniksikin kutsutaan urkuja ja (sisä)elimiä samalla sanalla. Konserton muut osat on niin ikään nimetty sisäelinten mukaan. Solistina toimi Angela Metzger, olemukseltaan vauhdikas saksalainen uuden urkumusiikin spesialisti.
Metzger oli rekisteröinyt Pulmon alkuun kunnon nasaalitöräytykset. Sydäntä kuvaavassa ensimmäisessä osassa tunnelmanvaihdokset olivat luonteeltaan nopealiikkeisiä. Perinteisempiä ja uudempia musiikillisia eleitä oli yhdistelty tavalla, joka toisinaan jäi hieman pintapuoliseksi, vaille selkeää ydintä; samoin urkujen irrallisten nopeiden fraasien merkitys suhteessa kokonaisuuteen ei oikein auennut. Aivoja kuvaava toinen osa oli hauska sekoitus klassisen musiikin kulta-aikaa ja amerikkalaista postmodernismia. Rekisteröinnit olivat pääosin toimivia, mutta monesti yllättävän hiljaisia suhteessa orkesteriin, ottaen huomioon teoksen konsertoivan luonteen; urkuosuus oli monesti pikemminkin säestävä osa kudosta kuin tilan haltuunottava solisti.
Konsertto parani edetessään: vaikuttava keskiosa kuvasi keuhkoja, alkaen orkesterin ja urkujen vaikuttavilla yhteisillä ”hengityksillä”, liikkuen yskimiseen ja lopulta hyperventilointiin. Orkesterin yläsävelpinoissa ja urkujen polyfonisessa, yllättävän rauhallisessa kadenssissa oli ilahduttavaa mikrotonaalisuuden hyödyntämistä. Korvalle omistettu neljäs osa alkoi makeasti johdatetulla ja venytetyllä Räisäsen henkilökohtaisella muistolla lapsuudessa koetusta räjähdyksestä, jonka jättämää tinnitusta kuvasi leijuvan urkuosuuden ylle jousiin soimaan jäänyt korkea kiikunta.
Finaali alkoi kuin edellisen osan jumituksen äkillisesti katkaisten – erinomainen tehokeino! Munuaisten mukaan nimetty päätösosa ”puhdisti” riitasointia hieman John Adamsin teosten ”porttien” tavoin. Pulmo sai matkallaan lihaa luiden ympärille, ja hienoja ideoita oli riittämiin, mutta osia yhdistävää musiikillista punaista lankaa olisin kaivannut vähän enemmän. Metzger soitti encorena hulvattoman ja hymyilyttävän virtuoosikappaleen (lähinnä) jaloille, kuin urkujen voimaheviä.
Konserttoa edeltänyt Franz Schubertin viides sinfonia oli luonteeltaan vielä hyvin kallellaan wieniläisklassiseen, kaukana myöhäisempien lied-sykliensä musiikillisesta kokeilevuudesta, vaikka toki selkeästi erittäin varhaiskypsän ja tuotteliaan säveltäjän teos – Schubert oli vasta 19-vuotias saadessaan sinfoniansa valmiiksi. Valoisuudestaan ja pääasiallisesta optimismistaan huolimatta jo ensimmäisen osan esittelyjaksossa Schubert uittaa sekaan synkempiäkin sävyjä. Menuettiosa alkoi jo saada melko scherzomaisia sävyjä. Kapellimestari Christian Schumannin johtaminen oli perusvarmaa, ei harmittanut muttei hullaannuttanutkaan.
Santeri Kaipiainen
