Sibelius-viulukilpailun kolmas finaalikonsertti su 29.5. klo 18:30 Musiikkitalossa. Dmytro Udovychenko, Inmo Yang, Nathan Meltzer ja Georgii Moroz. Radion sinfoniaorkesteri, Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Helsingin kaupunginorkesteri, Anna-Maria Helsing, kapellimestari.
Dmytro Udovychenkon Shostakovitsh ja Inmo Yangin Sibelius säväyttivät Sibelius-viulukilpailujen viimeisessä finaalikonsertissa. Udovychenko räväytti ilmaisullisen tason korkealle heti ensimmäisenä Shostakovitshin konsertollaan. Mieli hakee helposti vertailukohtaa menneestä, ja tässä kohtaa ajatukset hakeutuivat neuvostoviulisti David Oistrahiin. Ensimmäinen osa alkoi kääntämällä katse sisäänpäin. Udovychenko onnistui vangitsemaan peitellyn uhan tunnelman. Hermot kestivät pitää yllä vähäeleistä, piinaavaa odotuksen tunnelmaa, eikä hän lähtenyt avaamaan sointia kuin vasta tarkoin harkitusti – eli esimerkiksi kaksoisäänikohdissa.
Toisen osan demonisessa tanssissa oli makeasti rosoa jousenkäytössä ja uskallusta heittäytyä teoksen synkän kitkerään ja kieroutuneeseen estetiikkaan – mikä tulikin iholle. Iskevät takapotkut napsahtivat yhteistyössä orkesterin kanssa juuri kohdilleen. RSO:kin villiintyi yhteistyöstä Udovychenkon kanssa.
Kolmannen osan kadenssi alkoi yksinkertaisuudessaan ja hauraudessaan koskettavasti. Ensimmäinen aksentti tähän valheelliseen pehmeyteen löi vasten kasvoja – ja siitä alkoikin jakso, jossa Udovychenko piti koko salia otteessaan lyijynraskailla, väkivaltaisilla akordeilla. Kadenssi huipentui maaniseen sekoamispisteeseen – kuten on tarkoituskin.
Neljäs osa oli hengästyttävää kuultavaa: taistele tai pakene. Orkesterilla oli aluksi tekemistä pysyä perässä, mutta lopulta yhteinen napakka rytmiikka löytyi. Kokonaisuudessaan teknisesti soitto oli vaivatonta: esimerkiksi jousenkäytössä hän käytti äärimmäisen taitavasti koko skaalaa säädellen jousten alkujen ja pidempien äänten painetta harkitusti kulloistakin ilmaisua varten. Sävelpuhtaudessa hän oli suvereeni.
Inmo Yang jatkoi vangitsevalla Sibeliuksella. Yang liitelee taiteilijuudessa omalla boheemilla tasollaan, jossa on vapaa odotuksista – vapaa toteuttamaan itseään. Ja vapauksia Yang myös ottaa, mutta hän saa kaiken kuulostamaan asiaan kuuluvalta: tuoreelta, päivitetyltä versiolta. Yangissa on indie-viulutähden karismaa ja potentiaalia virkistää koko alaa.
Ensimmäinen osa alkoi silkinpehmeällä ja ilmavalla soinnilla. Sivuteemassa Yag venytti taianomaisesti fraasilinjoja: juuri kun luuli, että linjan yksinkertaisesti pitäisi katketa, Yang vetikin vain happea. Soitto kuulosti ääniveistoksilta: hän muotoili fraasilinjoja ajankäytöllisesti omaperäisesti, mistä lopputuloksena oli toisaalta sulava linjakkuus, toisaalta kontrastina merkitsevien äänten soittaminen hieman etuajassa – ikään kuin hyökkääminen niiden kimppuun.
Toisen osan alkuun Yang sai g-kielen sointiin sellaista painovoiman tuntuna, mitä ei vielä tässä kilpailussa olla kuultu. Yksityiskohdissa kuului musiikillisen ajatuksen ja tahdon tarkkuus: saman melodian toistuessa hänellä oli todella tarjota johdonmukainen, harkittu fraseerausvariaatio. Yang pääsi sävelten taakse musiikillisten eleiden merkityksiin käsiksi ja teki niitä kuulijalle ymmärrettäviksi.
Kolmannessa osassa suvereniteetti pääsi valloilleen: sitä enteili jo rapsakka tempo. Teema oli energisen etukenossa, jousenkäytössä kitkaa juuri pidättelemään kiirehtimistä. Yangilta kuultiin kenties kilpailun selkeimmät kaksoisäänijuoksutukset teemassa. Hänellä tuntuu olevan teknistä varaa ja ennen kaikkea halua olla leikkisiä, pelailla sävelillä mielensä mukaan. Kääntöpuolena tässä oli se, että nopeassa tempossa ja rennossa lähestymistavassa jotkin ihan varteenotettavatkin yksityiskohdat jäivät vaille huomiota. Kokonaisuus oli kuitenkin valloittava.
Kun kuulija tulee konserttiin, olkoon se nimetty kilpailuksikin, hän haluaa kuulla jotain erityistä – jotain, joka luo merkityksellisyyden kokemuksen. Kaksi ensimmäistä esitystä tarjosivat tällaisen elämyksen.
Nathan Meltzerin Bartók sen sijaan soi kyllä tasaisen hyvällä soinnilla ja luotettavalla tekniikalla läpi teoksen – mutta kohteliaasti ja sivistyneesti, kuin käsivarren mitan päässä.
Ensimmäisessä osassa oli hyväntuulista energiaa. Äänten muotoiluun olisi odottanut pitkäjänteisempää linjaa: nyt tuntui, että hän antoi sävelistä periksi liian helpolla. Tulos oli ailahtelevainen, mikä voisi toisessa teoksessa toimia, mutta tästä Bartókista se teki jäsentymättömän. Spiccatot kuulostivat hienostuneilta ja akordit reippailta – lisää säröä ja mielipuolista vääntöä olisi kaivattu. Onhan kyseessä teos, joka on aikanaan tehty toista maailmansotaa enteilevässä, säveltäjään itseensäkin kohdistuvan uhan ahdistavassa ilmapiirissä. Viimeisessä osassa löytyi aavistus vakavuutta ja väkevyyttä ilmaisuun. Läpi konserton eri musiikillisten jaksojen kontrastit eivät tulleet kovin voimakkaasti tai selkeästi esille, vaan kokonaisuus jäi hajanaiseksi ja sitä kautta jopa vaisuksi.
Georgii Moroz oli edellisenä päivänä kuullussa Bartókissa kuin kotonaan – ilmaisullisesti räjähtävän tehokkaan, nerokkaasti jäsennellyn ja viimeistellyn esityksen jälkeen odotukset Morozin Sibeliusta kohtaan olivat korkealla. Vaikutti kuitenkin siltä, että Sibelius oli teoksena yksinkertaisesti vieraampi hänelle, sen verran paljon lipsumista tapahtui jo teknisesti. Edellisen, latautuneen esityksen jälkeen myös energiatasot saattoivat olla jo kulutettu vähiin – ymmärrettävästi.
Ensimmäisen osan pääteema soi kuulaana, kuin heijastus veden pinnasta. Soinnillisesti Moroz tavoitti koskettavasti myös skandinaavisen karheuden. Ilmaisullisesti Morozia kuunnellessa vetoaa aitous: soitto kuulostaa todella hetkessä syntyvältä laskelmoinnin sijasta. Tämän teoksen toivoisi kuulevansa uudelleen hänen soittamanaan toisessa yhteydessä.
Pauliina Rahiala
