Tanssiteatteri Sivuun Ensemble: Silentopia. Espoon kaupunginteatteri 20.4.2022.
Lavataiteet laajemminkin pääsivät tänä vuonna estradille April Jazzilla, kun festivaali yhdessä Espoon kaupunginteatterin kanssa tarjosi tanssiteatteri Sivuun Ensemblelle tilan Silentopialle, teokselle, jonka luontokadon ja ilmastonmuutoksen teemat eivät kulu tai vanhene, ainakaan niin kauan kuin ne jatkavat kärjistymistään.
Hälyttäviin ympäristöuutisointiin suhtautuminen on harvoin neutraalia: reaktioiden toisessa päässä on vähättely ja suoranainen kieltäminen, ja toisaalta yhä useammissa antroposeenin kiihtyvä romahdus aiheuttaa ahdistusta ja lohduttomuutta – sekä aktivistista toimintaa katastrofin ehkäisemiseksi, kun kurssi ei tunnu muuten pysähtyvän. Ohjaaja-koreografi Ninni Perkon Silentopia otti käsittelyynsä nämä ympäristöahdistuksen tunteet rituaalin ja symbolisen ilmaisun keinovaroin.
Neljän ”ihmisiksi” roolitetun tanssijan, Kaisa Niemen, Katri Soinin, Jukka Tarvaisen ja Emmi Pennasen ohella lavarooli oli myös ”muurahais”-muusikoilla Anni Elifillä, Jarmo Saarella ja Pauli Lyytisellä, joiden multi-instrumentalistisen otteen käsitin olevan osin kollektiivisesti sävellettyä, mutta jättäen myös paljon tilaa improvisaatiolle; äänisuunnittelija-miksaaja Paavo Malmberg oli käytännössä neljäs muusikko, sen verran tärkeä rooli äänen tilallisuudella ja erinäisillä musique concrète –äänillä oli. Soittajatrion hektinen rapina ja naputus heijasti istumapaikkojaan etsivien katsojien puheensorinaa, ja lavan reunoja kehystivät vehmaat kasviasetelmat.
Tanssijana ja tanssikriitikkona olen amatööri, mutta monitulkintaisuudestaan huolimatta koreografian vaativuus ja tanssijoiden taito oli selkeää. Se välitti tunteen rikkoutumisesta, äkillisestä muutoksesta ja tasapainon revähdyksestä; hektinen yksilön puskeminen kolmen muun tanssijan tiiviin ryhmän läpi viesti konsensuksen rikkomista, häiriköintiä (mutta kumpaan suuntaan, ympäristön puolesta vai välinpitämättömyyttä sitä kohtaan?). Kontaktin ja erkanemisen vuoropuhelu muuntui lopulta alistumiseksi yhden tanssijan jalkojen alle. Vaivihkaa lavan syrjät täyttyivät kahden ”tietäjäoppaan”, tutkijoiden Unni Pulliaisen ja Jaakko Kaartisen, kasaamalla zen-puutarhamaisella hiekka-asetelmalla, ja väliajalle saavuttaessa lattialle taintuneiden kehojen juurelle kirjoitettiin ahdistavankauniin vokaliisin saattelemana hiekkaan ihmisen sukupuuttoon tappamia lajeja – tarpaani, mammutti, muuttokyyhky. Vaikka prosessista ei saisi kiinni, on tunnevaste selvempi: lohduton, lamaantunut elegia.
Toisen puoliajan kantavana teemana oli alun herättämien tunteiden työstäminen rituaalin keinoin. Perko kuvasi ohjelmalehtisessä ”topian” olevan useimmiten joko utopiaa tai dystopiaa, mutta häntä itseään kiinnostaa niiden välistä löytyvä yhteinen tahto, joka saa yksilöt toimimaan. Kukin tanssija reagoi eri tavalla Pulliaisen ja Kaartisen ojentamaan hiekkaan – taipuen sen painon alle, sirotellen sen päälleen, päästäen sen lipumaan käsistään. Seurannut vapaudenriemu päättyi valoseinämään, josta tanssijat auttoivat toisensa läpi, kuin portti toispuoleiseen, lajien ylösnousemukseen, niiden, joiden nimiä toisteltiin borduunan yllä, requiemin kaltaisesti. Mutta hiekka jälleen levisi, kuin herättäen unesta ja harhasta, kasautuakseen mandalaksi, joka jälleen hajosi kansanmusiikillisen mollihambon myötä. Universumin mittakaavassa lopulta kaikki on katoavaista, myös ihminen ja hänen hiekkakuvionsa; ihmistanssin jälkeen jäljelle jää enää lintujen epilogi.
Santeri Kaipiainen
Jääviyshuomautus: kirjoittaja on joskus tehnyt luovaa yhteistyötä Lyytisen ja Malmbergin kanssa (erikseen).
