Antonin Dvořákilla on 11 oopperaa, joista ainoastaan Rusalka on jäänyt kansainväliseen kantaohjelmistoon. Jos riittää uteliaisuutta tutustua niihin muihin, täytyy matkustaa Tshekkiin, jossa harvinaisuuksiakin kansallissankarilta pääsee esiin.
Rondon lukijamatkalla Prahaan oli hyvä tilaisuus katsastaa Dvořákin seitsemäs ooppera Čert a Káča, jonka englanninkieliseksi nimeksi on vakiintunut The Devil and Kate (1899). Teos pyörii Tshekin Kansallisteatterissa Narodni Divalossa.
Teos perustuu kansansatuun uppiniskaisesta ja epäviehättävästä nuoresta naisesta, joka kaapataan paholaisen valtakuntaan prinsessana, joka on tehnyt tarpeeksi pahoja tekoja joutuakseen helvettiin. Siellä pirutkin kavahtavat häntä, ja kun Luciferin lähetti loppuratkaisussa tulee noutamaan prinsessaa, Káčan ei tarvitse kuin näyttää naamansa, niin piru kipittää jo häntä koipien välissä takaisin maan alle.
Libretisti Adolf Wenig ei ole tehnyt paljoakaan paikatakseen tapahtumien paikoittaista kömpelyyttä, missä lieneekin yksi syy oopperan unohtumiseen. Kovin tasa-arvoista tematiikka ei ole: nainen voittaa pahan groteskilla olemuksellaan ja saa palkinnoksi talon, jotta saisi edes omaisuutensa avulla miehen itselleen. Koomisten paholaisten vastakohtana on puhdasposkisen kansan reippaan folkloristinen kuvaus. Viimeisessä näytöksessä komedia kuitenkin vakavoituu: katuva prinsessa tekee parannuksen ja lopettaa maaorjuuden.
Musiikillisesti Čert a Káča on kuitenkin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Uutta Rusalkan tunteville on se, että Dvořák jättää toiminnan pysäyttävät aariat kokonaan sivuun yhtä prinsessan kohtausta lukuun ottamatta ja panostaa jatkuvasti virtaavaan dialogiin Janáčekin puhemelodioiden tapaan. Musiikillisessa tekstuurissa hän käyttää Wagnerin mieleen tuovia johtoteemoja ja tilanteiden kuvauksia, ja runsaat tanssimelodiat muodostavat yhtenäisenä virtaavan vuon, joka vaihtelee värejään ja ilmeitään orkestraation keinoin.
Oikeastaan Čert a Káča on musiikilliselta käsittelyltään uudenaikaisempi kuin Rusalka. Koominen satu ja vakavuus limittyvät siinä hieman Humperdinckin Hannun ja Kertun tapaan, ja kyläläisten ja demonien vastakohtainen luonnehdinta korostaa värikkyyttä.
Tshekin kansallisteatterin tuotanto on 32 vuotta vanha, ja ikä jo näkyy Marian Chudovskyn puuhakkaassa ohjauksessa. Terävämpi ote tekisi teokselle hyvää, vaikka kansanomaisesta kuvastosta pidettäisiinkin kiinni. Vauhtia ja huumoria täytyy tietenkin olla, sillä teos on tunnettu myös perheiden suosikkina, ja katsomossa oli nytkin paljon lapsia.
Katerina Jalovcová loi Káčana kontrastia Peppi Pitkätossua muistuttavan karikatyyrin ja linjakkaan laulun välille, ja Jaroslav Brezina lauloi uljaasti tenorisankari Jirkan roolin. Orkesterille tämä musiikki tuntuu olevan kuin äidinmaitoa, ja Jan Chalupeckyn johdolla Dvořákin eloisa rytmillinen pulppuavuus ja sointitaika toteutuivat vastustamattomasti.
Rigoletto seksiklubilla
Narodni Divalo on kansallisen ohjelmiston tyyssija, ja siinä melkein kaikki laulajat ovat tshekkiläisiä. Prahan toisessa oopperatalossa, Valtionoopperassa, ohjelmisto ja laulajat ovat taas kansainvälisiä. Talo oli alun perin Saksalainen teatteri, ja kommunistivallan aikana nimi vaihtui Smetana-teatteriksi. Uusrenessanssinen miljöö hehkuu taas täydessä loistossaan muutama vuosi sitten tehdyn remontin jälkeen.
Rondon lukijamatkan ohjelmassa oli Verdin Rigoletto, joka juhlisti talon uudelleen avaamista. Ohjaaja Barbora Horakova oli modernisoinut sen suorasukaisesti seksiklubille. Ratkaisu voi tuntua jo kliseeltä, mutta tulos oli johdonmukainen. Naisten hyväksikäytöstä ja miesten välisestä kiusaamisesta ja pullistelusta teoksessa on kyse, ja se välittyi ohjauksessa hyvin.
Rigolettona lauloi islantilainen Olafur Sigurdarson, joka muistetaan myös Suomen Kansallisoopperan Hollantilaisena ja Wozzeckina. Kyttyräselkäinen narri sai väistyä inhimillisen tavis-isän tieltä. Laulu oli komeaa, vaikkakaan italialaista vuolautta siinä ei paljoa ollut. Korealainen tenori Kuno Kim kiskaisi korkeat äänensä rehvakkaalla loistolla, ja Lucia Kankova oli sulokas Gilda.
Suosikkini illan taiteilijakunnassa oli silti italialainen kapellimestari Vincenzo Milletari, joka sähköisti partituurin tarkasti artikuloidulla otteella. Jokainen säestyskuviokin oli draamaa.
Eliittiorkesterin otteet
Lukijamatkan ohjelmaan kuului myös Tshekin filharmonikkojen konsertti Rudolfinumissa. Moni varmaan hämmästyi soiton tasoa: soinnin mehukkuus ja otteen elävyys jättävät monen nimekkäämmän orkesterin toiseksi. Orkesteria johti sen vakivieraisiin kuuluva Manfred Honeck, joka oli valinnut päänumeroksi Franz Schmidtin neljännen sinfonian.
Wienissä Mahlerin vanavedessä vaikuttanut säveltäjä on jäänyt sangen tuntemattomaksi, mutta sinfonia yllätti myöhäisromanttisella riipaisevuudellaan. Se syntyi sielunmessuksi nuorena kuolleelle tyttärelle. Alkupuoliskolla liedbaritonien mestarina tunnettu Matthias Goerne lauloi Wagneria: Marken monologin Tristanista ja Isoldesta sekä Wotanin jäähyväiset ja Taikatulen Valkyyriasta. Tekstin käsittelyn älykkyys ja sävyjen koskettavuus nousivat tärkeämmäksi kuin volyymi, ja orkesteri tuki näkökulmaa suurenmoisella sointikulttuurilla.
Harri Kuusisaari
