Bernd Alois Zimmermann (1918–1970) on 1900-luvun suuria musiikillisia uudistajia, ja oli hyvä, että Suomessa muistettiin sentään kolmella teoksella hänen 100-vuotisjuhliaan. Säveltäjä avasi Darmstadt-estetiikan umpikujan laajentamalla sitaatein musiikkinsa merkitysverkostoa ja aikaperspektiivejä, mutta tulos ei ollut mitä tahansa pluralismia.
Kevätkaudella HKO esitti hänen trumpettikonserttonsa Nobody knows de trouble I see. Se sisälsi ajankohtaista rasisminvastaista sanomaa negrospirituaalilainoineen, ja solisti Håkan Hardenberger loisti sen jazzmaisilla valutteluilla.
Helsingin juhlaviikoille HKO puolestaan toi yhdessä Tero Saarinen Companyn kanssa säveltäjän sellokonserton, johon Saarinen oli tehnyt koreografian. Sen unenomainen hauraiden sävyjen maailma harhailee sairaan mielen labyrintissä, mutta säveltäjä tuo siihen rakennuspalikoita myös klassisen baletin perinteestä. Oliko se pakopaikka samoin kuin toiselle itsemurhan tehneelle säveltäjälle, Tshaikovskille?
Saarinen ei tarttunut konkreettisesti teoksen osanimien viittauksiin. Niissä säveltäjä käyskentelee unelmien laaksossa, tuo lavalle haltiattaret, Don Quijotet, valkoiset joutsenet ja esitaistelijat. Sen sijaan Saarinen rakentaa kolmella tanssijalla (Satu Halttunen, Misa Lommi, David Scarantino) upeita paralleelisuhteita musiikkiin, sulauttaen tanssijoita yhteen unisonoin ja taas erottaen. Liikkeen aineettoman soljuvuuden vastapainona Saarinen hakee voimaa myös maasta. Teos kaartui herkkäsävyisenä abstraktina tarinana, jota johdatteli Oren Shevinin taiturillisesti pyrähtelevä ja meditoiva sello-osuus. Susanna Mälkki houkutteli HKO:sta läpikuultavaa soittoa ja oikein värein erottautuvia jazzlainoja.
Zimmermann-juhlinnan huipensi RSO:n esittämä Die Soldaten-vokaalisinfonia, jossa kuullaan kohtauksia samannimisestä oopperasta. Harvoin on konsertin jälkeen jäänyt niin kova hinku kuulla lisää! Mutta puolen tunnin makupalanakin esitys vavahdutti. Hannu Lintu teki suurtyön erittelemällä vaikean partituurin niin, että sekä jättiorkesterin tuhovoima, kamarimusiikillinen herkkyys ja Bach-sitaattien julistus pääsivät oikeuksiinsa. Anu Komsi lauloi Marien repliikit huikaisevan virtuoosisesti ja tarkasti, yhdistäen stratosfääreissä naurun ja hätähuudon. Peter Tantsits, Juha Uusitalo, Ville Rusanen, Hilary Summers ja Jeni Packalen olivat hänen ympärillään pörrääviä viettelijöitä tai porvarillisen kaksinaismoralismin edustajia. Ondine äänitti esityksen levylle, jota sopii odottaa.
Harri Kuusisaari
