Uusromanttisuus ja melko perinteinen melodis-harmoninen sävelkieli oli yllättävänkin vahvasti edustettuna. Kokeelliset ja vastakarvaan silittävät pyrkimykset jäivät melko vähiin.
Tampere Biennale niin kuin monet muutkin suomalaiset taidetapahtumat on saanut omat osumansa koronapandemian kurimuksesta. Kahden vuoden takainen festivaali jouduttiin peruuttamaan ja voitiin toteuttaa vain osittain, joko striimattuina tai myöhempinä erillisinä esityksinä.
Vuoden 2020 festivaalin taiteellinen johtaja oli Jennah Vainio, jonka kauteen kuului myös kevään 2022 festivaali. Siten hänen osakseen tuli Biennalen historiassa toimia poikkeusaikojen johtajana. Järjestäjien suureksi helpotukseksi tämän vuoden festivaali voitiin toteuttaa niin, että vain yksi konsertti jouduttiin peruuttamaan sairastapauksen vuoksi. Lisäksi joitakin teoksia peruutetulta vuoden 2020 festivaalilta saatiin nyt esitetyksi.
Tampere Biennalessa oli tänä vuonna viiden päivän aikana 6.-10. huhtikuuta toistakymmentä konserttia, useita näyttelyjä sekä muita tapahtumia. Konserteissa olivat mukana monet Biennalen tutut elementit: Tampere Filharmonian ja TampereRaw’n konsertit, erilaisia kamarimusiikkikokoonpanojen konsertteja, yksi musiikkinäytelmä, Suomen Säveltäjät ry:n seminaari keskustelutilaisuuksineen sekä iltaklubit. Konserttien hyvä yleisömenestys puhui sen puolesta, että tapahtumaa oli todella odotettu korona-kuivuuden jälkeen.
Suomalaisen musiikin näyteikkuna
Tampere Biennale on erotukseksi Helsingin Musica nova -festivaalista painottunut nimenomaan uuteen suomalaiseen musiikkiin, ja perinteisesti myös nuoret säveltäjät ovat päässeet hyvin esiin. Tänä vuonna nuorinta polvea edustivat useat 1990-luvulla syntyneet tekijät. Kantaesityksiä kuultiin yhteensä 12, mukana laajasti eri sukupolvia edustaneita säveltäjiä.
On hyvä muistaa, että Tampere Biennalessa taiteellisen johtajan panos ohjelmiston valinnassa on keskeinen, joten minään peilinä musiikillisesta todellisuudesta tapahtumaa ei voi pitää. Lisäksi kiinnostavia teoksia voi syntyä monenlaisista esteettisistä ja sisällöllisistä lähtökohdista.
Kahden päivän (8.-9.4.) perusteella eräänlainen laajennettu uusromanttisuus ja melko perinteinen melodis-harmoninen sävelkieli oli yllättävänkin vahvasti edustettuna. Muutamissa teoksissa lähimmältä viiteryhmältä tuntui jopa 1920-luvun ranskalainen musiikki Ravel-henkisine aineksineen.
Sen sijaan erilaiset eksperimentalistiset ja taiteellisesti haastavammat, ikään kuin harkitusti vastakarvaan silittävät pyrkimykset jäivät melko vähiin, varsinkin siihen nähden, että kyse oli uuden musiikin tapahtumasta.
Vahvoja teoksia eri tyyleillä
Tämän vuoden Tampere Biennalen teemana oli ”Mielen maisemat”, hyvinkin anteliaasti liikkumavaraa tarjoava otsake.
Tampere Filharmonian konsertit houkuttelevat kausikorttien ansiosta perinteisesti Biennalen suurimman yleisön ja ovat tavallaan festivaalin näyttävimpiä tapahtumia. Tämän vuoden konsertissa yleisö innostui eniten Jennah Vainion beatbox-konserton uuden version kantaesityksestä ja erityisesti solisti Felix Zengerin ihmisäänellä tuotetusta rumpukoneesta, joka ällistytti varsinkin kadenssissa.
Taiteellisesti haastavimpina erottuivat Ville Raasakan maanalaisten myrkkykaasujen uhkaa huokuva Black Cloud, Under Ground ja ruotsalaisvieras Malin Bångin musiikillisia materiaaleja konkreettisilla äänillä laajentava sointimaailma teoksessa Splinters of ebullient rebellion.
Huilisti Sami Junnosen ja pianisti Tuomas Turriagon konsertissa tuli esiin monipuolinen valikoima erilaisia ilmaisullisia lähestymistapoja. Maria Kallionpään teoksessa La Danza invisible del Agua oli sekä herkkää lyyrisyyttä että karua särmää.
Esa Pietilän Zefyros teki vaikutuksen väkevällä intensiteetillään ja soittimellisuudellaan, kun taas Jouni Hirvelän soolohuiluteos Phrasen liikkui ilmaisuasteikon herkimmässä päässä, hienovaraisten eleiden ja soittotapojen vivahteiden mahdollisuuksissa.
Zagros Ensemblen konsertissa uusromanttinen asenne oli hallitsevana. Konsertin yleisestä linjasta poikkesi kuitenkin Heidi Hassisen Huoli, laulajalle, puhenäyttelijälle, ääninauhalle ja pienelle yhtyeelle tehty äidin ja pojan dialogi sairaalan vuoteen äärellä. Tiukasti rajatuilla mutta tehokkailla keinoilla syntyi koskettava draamallinen kohtaus, joka mahduttaa tiiviseen muotoonsa sekä nykyhetken huolen että lyhyen välähdyksen menneesta onnellisemmasta ajasta.
Muutamissa tapahtumissa laajennettiin ilmaisua puhtaan musiikin ulkopuolelle. Eero Hämeenniemen monodraama Laura Maddalena kuvasi 1700-luvun venetsialaisten musiikillisten orpokotien tyttöjen kohtaloa, keinoina sekä ajan alkuperäistä musiikkia että Hämeenniemen säveltämiä jaksoja, toteuttajana koskettavasti näytellyt ja musiikkia hienosti esittänyt cembalisti Elina Mustonen. Soiva tila -tapahtumassa taas yhdistyivät happeningin hengessä säveltäjä-arkkitehti Anna Hakulan musiikki, Mari Paikkarin keramiikat ja Suvi Elorannan tanssi.
Minna Leinosesta uusi taiteellinen johtaja
Tampere Biennalessa julkistettiin tieto siitä, että vuosien 2024 ja 2026 Tampere Biennalen suunnittelee säveltäjä Minna Leinonen. Hänestä tapahtuma saa pitkästä aikaa jälleen tamperelaisen taiteellisen johtajan.
”Olin iloisesti yllättänyt, kun minua kysyttiin tähän tehtävään”, Leinonen kertoo. ”Olen seurannut festivaalia vuodesta 2002 lähtien ja joskus vähän haaveillutkin siitä, että saisin suunnitella tämän. Tiedän, että festivaalin apujoukot ovat hyvät, joten oli helppo suostua.”
Leinosta pyydettiin tehtävään vasta muutamia päiviä ennen tiedon julkistusta, joten kovin pitkälle meneviä suunnitelmia hänellä ei vielä ole. Joitakin suuntaviivoja hän kuitenkin osaa jo hahmotella:
”Monet äänet”, hän kiteyttää. ”Konserttien on oltava erityyppisiä, ja haluan, että mukana on myös eri-ikäisiä säveltäjiä, myös aivan nuoria.”
Tampere Biennalella on monia vakiintuneita muotoja vakiintuneine esittäjistöineen. Niistä ei ole Leinosen mukaan tarvetta luopua, mutta jotain uutta hän haluaa tuoda mukaan:
”Tampereella on mielenkiintoisia uusia tiloja, joita voisi kokeilla. Kaikista uusista ideoista ei kuitenkaan voi vielä puhua, mutta ideoita on. Katsotaan.”
Kimmo Korhonen
