Säveltäjä Paavo Heininen kuoli 18. tammikuuta 84-vuotiaana sairastettuaan pitkään syöpää. Hän on ollut 1900-luuvn jälkipuoliskolta asti suomalaisen musiikin keskeisimpiä vaikuttajia niin säveltäjänä kuin sävellyksen opettajana. Hän oli esillä viimeksi joulukuussa, kun hänen seitsemäs sinfoniansa kantaesitettiin Radion sinfoniaorkesterin konsertissa. Heininen ei itse päässyt paikalle, mutta kuunteli konsertin hoivakodissa. Myös kahdeksas sinfonia odottaa esitystään.
Usealla säveltäjäpolvella on muistoja Heinisen ankarasta mutta samalla avarakatseisesta opetuksesta Sibelius-Akatemian professorina. Hänen oppilaitaan olivat mm. Kaija Saariaho, Magnus Lindberg, Jouni Kaipainen, Jukka Tiensuu ja sävellysprofessuurin nykyinen haltija Veli-Matti Puumala.
Perusteellinen oli myös Heinisen oma koulutus, sillä hän opiskeli ensin yksityisesti Usko Meriläisen ja sitten Sibelius-Akatemiassa Aarre Merikannon, Einojuhani Rautavaaran, Einar Englundin ja Joonas Kokkosen ohjauksessa ja sen jälkeen Kölnissä (Berndt Alois Zimmermann, Rudolf Petzod), ja New Yorkissa (Vincent Persichetti, Eduard Steuermann). Tämä kertoo hänen halustaan saada sävellystekniikka perusteellisesti haltuun, ja myös hänen kosketuksensa kansainvälisen nykymusiikin kenttään oli tuohon aikaan poikkeuksellisen laaja.
Ei ihme, että Heinisestä tuli jo varhain uusien ovien avaaja ja modernismin edelläkävijä suomalaisessa musiikissa. Tähän liittyy intellektuellin maine, joka johtuu paitsi hänen musiikkinsa niin myös verbaalisen annin paikoittaisesta vaikeatajuisuudesta. ”Kauhukararankin” leimaa häneen on iskostettu, vaikka se kertoo enemmän aikansa suomalaisesta ilmapiiristä kuin Heinisen musiikista. ”Todellinen minäni rakentaa mieluummin kuin taistelee”, hän sanoi.
Heininen lähti liikkeelle 12-säveltekniikasta ja sovelletusta sarjallisuudesta. Ung Nordisk Musik -päivillä kantaesitetystä ensimmäinen sinfonia tuli skandaali, sillä Nils-Erik Fougstedtin johtamalla Radio-orkesterilla ei ollut aikaa opetella hankalaa keskiosaa, joka jätettiin kylmästi pois ja soitettiin vain ääriosat. Niinpä hän tekikin seuraavaksi ”Pienen iloisen sinfonian”, joka ei silti perimmiltään ollut kompromissi.
Myöhemmin Heininen on kutsunut itseään pikemmin ”metamodernistiksi” – uuden etsiminen on pysyvää. 1970-luvun lopulta alkaen hänen musiikkinsa saikin paljon uudenlaisia piirteitä mm. elektronisen musiikin vaikutteiden ja tietokoneen tarjoamien mahdollisuuksia ansiosta. Yksityiskohtien runsaus ja tapahtumien vilkkaus kuitenkin pysyivät tyylin tunnusmerkkinä. Kolmannessa sinfoniassa oli paljon polyfoniaa ja neljännessä taas kenttätekniikkaa ja aleatorista kontrapunktia. Pianolla on tärkeä osa tuotannossa, ja hän itse toimi usein teostensa solistina.
Ehkä suurinta käännettä hänelle edusti kiinnostus vokaalimusiikkiin ja oopperan. Japanilaiseen nõ-näytelmään perustuva Silkkirumpu (1983) oli itselleni opiskeluaikoinani suurimpia herätyksiä oopperan alalla. Sen merkitys on paitsi uusissa vokaalisissa ilmaisukeinoissa niin myös siinä, että se teki niin jyrkän pesäeron vallitsevaan suomalaiskansalliseen ”karvalakkioopperaan”. Savonlinnan oopperajuhlilla 1989 kantaesitetty Veitsi jatkoi ilmaisua coolin ”city-oopperan” suuntaan. On suuri vahinko, että kumpikaan teos ei ole sen jälkeen päässyt enää lavalle.
2000-luvulla Heininen sävelsi tinkimätöntä linjaa jatkaneiden teosten lisäksi myös mm. jousikvartettoja, joissa hän eläytyi Leevi Madetojaksi. Pitkään itäneet haaveet uusista oopperoista – aiheina mm. Gaudin Sagrada Familia -katedraali – jäivät toteutumatta tilauksen puuteen vuoksi, mutta aineksia niistä kuultiin seitsemännessä sinfoniassa.
Harri Kuusisaari
