Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri tekee uudella levyllään kunniaa oman maakuntansa kulttuuriperinteelle ja tulee samalla palanneeksi omille juurilleen. Viljami Niittykoski (1895–1985) ei ollut vain pelimanni vaan myös säveltäjä, runoilija ja kyläfilosofi, joka salonkihenkisessä soitinmusiikissaan rikkoi rajoja taide- ja kansanmusiikin välillä. Samalla se tiivisti kaustislaisen perinteen parhaita puolia, tunteikkuutta ja lyyristä luonnonläheisyyttä.
Teokset sopivat erinomaisesti klassiselle, huippuunsa viritetylle kamariorkesterille, ja sovitusten takana on joukko parhaita perinteen tuntevia voimia. Niihin kuuluvat Niittykosken tyttärentytär, barokkiviulisti Kreeta-Maria Kentala, pelimannista säveltäjäksi ponnistanut Timo Ala-Kotila ja Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin pitkäaikainen soolosellisti Lauri Pulakka.
Missään vaiheessa ei tule mieleen, että yritetään tehdä kansanperinnettä fiinimmäksi, sillä sovitukset on tehty uskollisena Niittykosken musiikin luonteelle. Melodioita on soinnutettu ja täydennetty niin, että tekstuuri soi muhevasti, mutta ilman tuhria kommervenkkeja.
Niittykosken teokset tuntuvat jopa odottaneen tällaista käsittelyä. Ne eroavat pelimannimusiikista pitkälinjaisessa, säerajoja sulauttavassa melodiikassaan ja mietiskelevässä luonteessaan. Joskus musiikki on suorastaan melankolista, ja eloisat valssit ja polskat sijoittuvat pikemmin salonkeihin kuin kylätansseihin. Kaustislaiseen soittotyyliin liitettävää punttausta eli tahdin toisen osan korostamista tämä musiikki ei kaipaa. Silti henkinen maaperä säilyy kotiseudulla.
Kappaleiden nimet kuvaavat hyvin selkeästi tunnelmia: Iloa ja surua, Sävellaineita, Luonnon ääniä, Reipasta menoa, Syyssynkkyyttä jne. Silti musiikki on kaikkea muuta kuin yksiulotteista. Sen takaa kuultaa tekijänsä elämänfilosofia, johon kuuluu niin herkkää ja jopa panteistista yhteyttä luontoon kuin rauhanaatetta. Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin eläytyvä, sävykäs ja tyyliä kunnioittava soitto tekee pienestä suurta, ja sen kautta aukenee henkilökohtaisen tuntuinen suhde musiikin tekijään. Orkesteri tavoittaa spesifin tyylin ilman kapellimestaria, mikä kertoo siitä, että tämä musiikki on sillä verissä – vaikka läheskään kaikilla muusikoilla ei enää olekaan kansanmusiikkitaustaa.
Tuskin esimerkiksi Jäähyväismarssi on soinut koskaan näin riipaisevana, ja Muistojen ruusuja aukeaa pianissimosta hehkeyteen kuin oikea ruusun terälehti. Kevyt, luonteva fraseeraus saa rinnalleen täyteläisiä bassolinjoja. Soitto tavoittaa juuri oikeanlaisen, herkän yksinkertaisuuden. Avautuu ”Kaustisen Salonkylän” musiikillinen sielunmaisema, jota Heikki Laitinen levykannen tekstissään koskettavasti valottaa. Kylässä toimi mm. klassista ohjelmistoa soittava salonkiorkesteri. Suuri osa Niittykosken yli sadasta sävellyksestä on lauluja, joista moniin hän on itse tehnyt runot. Ne odottavat samanlaista sovittajan kättä kuin tällä levyllä.
Niittykosken musiikin synty ajoittuu yksiin Kaustisen kansanmusiikkifestivaalin synnyn ja nousun kanssa. Tämän buumin voi kokea laajemmassa historiallisessa yhteydessään 1960- ja 70-lukujen maaltamuuton järisyttäessä perinteisiä arvoja ja elämäntapaa. Kansanmusiikilla oli tässä roolinsa identiteetin rakentajana. Niittykosken haikeat sävelmät kasvavat samasta maaperästä, mutta niillä on myös universaalia arvoa.
Tämä levy kannattelee perinnettä kaikella sillä taidolla, mitä osaamisen nousu on tuonut tullessaan. Se herättää myös kysymyksen siitä, olisiko tällaisella kansanmusiikin historiallistietoisten (kyllä, viittaus vanhan musiikin liikkeeseen on tietoinen) arvojen henkiin herättämisellä enemmän sijaa aikana, jolloin nykykansanmusiikki on keskittynyt pääasiassa erilaisten tyylien fuusioihin.
Harri Kuusisaari
