Ei tarvita kovin laajaa kulttuuriuutisten seuraamista sen asian huomaamiseen, että outoja asioita tapahtuu. Fyysisen taidemusiikkilevyn myynti jää muutamaan uhanalaiseen näyteikkunaan. Itse asiassa se on ollut ennenkin pääosin putiikkien peränurkissa. Stockmannin uutisoitu päätös lopettaa äänilevyjen ja elokuvien myyminen kaikissa tavarataloissa ei ole ennakkotapaus. Se on mielikuvana iso välietappi syöksykierteessä. Juna meni jo.
Vuosikymmeniä äänilevyalan johtavaa kansainvälistä tutkimusta tehnyt Pekka Gronow kirjoitti aiheesta blogissaan vuosi sitten oikeastaan kaiken olennaisen:
Klassisen musiikin harrastajat ovat musiikkibisneksen näkökulmasta pieni vähemmistö. He ovat kuitenkin koko äänilevyn historian ajan muodostaneet aktiivisen ja ostovoimaisen asiakasryhmän. Kunhan joku kehittää Spotifyn rinnalle klassiseen musiikkiin erikoistuneen palvelun, jossa on paremmat hakuominaisuudet ja parempi äänen laatu, tämä ryhmä siirtyy nopeasti sinne.
Levykauppa Äx tajusi muutama vuosi sitten alkaa käyttää ”Auttakaa meitä eli antakaa rahaa!” -menetelmää markkinoinnissaan. Surullisia kuolinkouristuksia ja toiminnan ironisuutta kuvastaa se, kuinka mainonnassa sana levy sai muodon ”levynkäinen”. Haluankin lähettää voimauttavat terveiseni: jos väen väkisin tarvitset päätuotteellesi tuollaisen hellittelynimen, ole hyvä ja säilytä edes ne viimeiset arvokkuutesi rippeet laittamalla saman tien lappu luukulle.
Tätä viktoriaaniseen aikaan pohjautuvaa toimialaa tukeakseen levynostajat ovatkin saaneet Äxän pysymään juuri ja juuri pinnalla. Ehkä näennäisesti. Musiikki on ketjulla nykyään miltei haudattu oheistuotemyynnin sekaan. Elvyttäköön se, joka tästä tekohengityksestä nauttii. Monelle levykaupat ovat kuitenkin henkisinä keitaina enemmän kuin valuutan vaihtamista hyödykkeisiin – lainatakseni Äxän omaa termistöä – ja tämä koskee myös itseäni. Jakelenkin mielelläni tarkkoja katuosoitteita Suomen jäljellä olevista taidemusiikkilevyjen myymälöistä, jos jotakuta kiinnostaa. Kiinnostumisesta onkin kyse. Nostalgian vuoksi ei kannata tukea mitään toimialaa, joka ei itse suostu tekemään hartiavoimin töitä markkina-arvonsa vuoksi. Ansaintalogiikat heittävät häränpyllyä, mutta hyvä kulttuurituote kyllä osaa selvitä hengissä, jos niin on tarkoitettu.
Yleisradiolta tihkui melko yllättävänä uutisena tieto, jonka mukaan musiikki- ja kuunnelmastudioiden nykyiset tilat puretaan. Vaikka Ylen suunnitelmissa ei suoranaisesti ole äänitystoiminnan supistaminen, on vaikea uskoa, ettei radion kantanauhaperinne olisi uhattuna. Jos nykyisen laajuinen taidemusiikkiohjelmien kattaus saa säilyä, olisi loogista, että muusikoille tarjoutuu myös jatkossa mahdollisuus päästä lähetyksiä välittävään yhtiöön tekemään kokonaista tuotantoketjua. Hyvän teknologian halpuus mahdollistaa nykyään varteenotettavat kotistudioäänitykset, mutta onko riittävästi kattoa pään päälle? Ylen luova johtaja Ville Vilén lupaa blogitekstissään, että Pasilan TV-studiotaloon haluttaisiin uutta musiikkistudiota. Toivottavasti isompia kokoonpanoja ei suljeta neliömäärän mahdollisen niukkuuden takia käyttäjistä pois.
Kun aiemmin kirjoitin Kuopion viulukilpailusta, monet käsittivät, että suuntaan epämääräistä suuttumustani itse taiteen tai taiteilijoiden ylle. Muotoilen asian nyt selkeästi: jos haluat viulukilpailut vastaanotinlaitteeseesi, kerro Yleisradiolle tällä lomakkeella*, miten verovarasi tulee korvamerkitä. Jos haluat levykaupan pysyvän kivijalassa, mene maksamaan solidaarisuusmaksusi kauppiaalle. Kauppias ehkä hoitaa homman. Jos ilmainen musiikkijournalismitarjonta verkossa ei mielestäsi ole riittävän korkeatasoista, tule mukaan osallistumaan minunkin palkkakustannuksiini.
Kyllä näitä talkoita riittää. Antamalla kuluttajapalautetta välität.
Uutislähteet: Kauppalehti, HS. *Yle Kipinän kansalaisjournalistinen kokeilujakso on tältä erää päättynyt.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
