Levyjen ostamisesta kiinnostunut maailma viettää tänään kansainvälistä levykauppapäivää, joka tunnetaan englanninkielisenä käsitteenä Record Store Day. Nyt kahdeksatta kertaa järjestettävän tempauksen takana ovat monikansalliset levy-yhtiöt ja niiden tallennearkistot, joista poimittujen erikoisjulkaisujen odotetaan taas vetävän entusiastit kivijalkaputiikkeihin. Tänä vuonna Suomen Musiikintuottajat ry on lähtenyt aiempaa isommin leikkiin mukaan omalla sosiaalisen median kampanjallaan. Tällainen ilmiön kotoistuminen ja koko pöhinän maltillinen paisuminen ovat luoneet intoa alkaa puhua aivan oikeasta, suomenkielisestä levykauppapäivästä. Kotikulmien levykaupat, nuo kaupankäyntinsä rankkoja aikoja uhmaavat keitaat ovatkin se todellinen päivänsankari.
Kysehän on – täysin ilkkumatta sanottuna – eräänlaisesta vapaaehtoisen syntymäpäivälahjan ideasta: ”Luomuruuasta pitää maksaa vähän ekstraa. Se on kansalaisvelvollisuus. Sama pätee levykauppoihin”, kirjoittaa rap-artisti Karri ”Paleface” Miettinen, Musiikintuottajien valitsema virallinen levykauppalähettiläs, kampanjan tiedotteessa. Se on puhuttelevasti sanottu välittäjäportaasta, josta voi tulevaisuudessa tulla todellinen levyputiikkisissien varustamo. Puhe levybisneksen muutoksista, suoratoistopalveluista, viihteen korostumisesta ja luovan alan riistosta on surusävytteinen mantra ja tarina erikseen. Kuitenkin levykauppapäivässä näyttää olevan virtaa artistien, välittäjien ja ostajan näkökulmasta. Mutta missä makaa klassinen musiikki tämän taistelevan teollisuusalan kerrostumissa? Levykauppapäivä pohjautuu vinyyliin, retroiluun ja tuottajien julkaisuvalintoihin. Eikö kohderyhmässä nähdä ostopotentiaalia? Klassisen musiikin uudet vinyylit ovat mukavasti esillä ehkäpä Berliinin, Pariisin tai Lontoon julkisivutavarataloissa hohdokkaana kuriositeettina, mutta esimerkiksi helsinkiläisissä, klassista CD:tä laajasti tarjoavissa kaupoissa moista kategoriaa ei ole.
Ajatusleikkiin on syytä ottaa edes osa niistä perusteista, jotka ovat mahdollistaneet populaarimusiikin vinyylimyynnin järjenvastaisen, 2010-lukulaisen nousukauden. Kauppiaille CD on puskaradiotiedon mukaan kuoleva formaatti, vinyyli ei lainkaan. Klassisen musiikin pienlevy-yhtiöt voisivat aivan hyvin ottaa käytäntöön vinyylibuumin polttoaineen numero yksi: vinyylijulkaisun ja digitaaliseen, korkearesoluutioiseen tiedostolataukseen oikeuttavan koodin yhdistelmän. Latauskoodi kuuntelua varten, levy illallisvieraiden ihaileville katseille. Marginaalin marginaalissahan voi olla sekin marginaaliryhmä, joka ei luota esimerkiksi Spotifyn tai Naxos Music Libraryn tarjoamaan suoratoistolaatuun.
Klassisen musiikin levyt edustavat valitettavan harvoin sellaista kansitaiteellista näkemyksellisyyttä, joka yhdistettynä vinyyliin toisi lisäarvoa itse musiikille. Henkilöpönötys ja vanhojen kuvataideteosten kierrätys kolmen euron fonteilla varustettuna eivät ole pelkkä kärjistys tyylitajuttomuudesta, vaan vieläkin hyvin pitkälti todellisuutta. Kansikuvan ohella tuotteen yleinen ja haltioitunut hypistely on vinyyliin liittyvän tunnelatauksen ytimessä. Suuretlevyfirmat tekevät klassisella puolella edelleen tässä suhteessa ansiokasta jälkeä niin sanotuilla boksijulkaisuillaan. Toisinaan poskettoman laajatkin kokonaisuudet on mukavampi nauttia 80 minuutin CD-levytuokioina kuin alle puolta lyhyempi vinyylinpuolikas kerrallaan, mutta molemmat vaihtoehdot johtavat isoihin pakkauksiin. Isompaa kansivihkoa tulisi selailtua esimerkiksi librettoa lukiessa vieläkin haltioituneempana. Joka tapauksessa tietotekniset laitteet sovelluksineen tarjoavat hohdokasta kansivihkon selailua tälle marginaalimusiikin digiformaattiväelle. Vinyyliformaatin puolustaminen ei kerta kaikkiaan enää voi perustua muuhun kuin tunteisiin.
Kulutuskäyttäytymiseltään klassisen musiikin kuuntelijat ovat arvoituksellinen joukko. Koko ala pohjautuu yhtäältä konserttikäynteihin ja toisaalta samojen teosten uudelleentulkintaan levyjulkaisuissa. En keksi mitään periaatteellista estettä sille, että jokin levy-yhtiö tajuaisi julkaista vaikkapa varastosta kaivetun levytyssession hienon levykauppapäivän merkeissä. Ehkäpä joku nykymusiikin esittäjäkollektiivi tekisi tarvittavan aloitteen. Jos juhlapäivä osuisi muualle kuin hiljaisen viikon ”klasarisesongin” välittömään läheisyyteen eli lankalauantaihin. Ja jos kaikkiin 22:een mukana juhlinnassa olevaan levykauppaan ylipäänsä kannattaisi laittaa esille klassista musiikkia, jolle ei ole arjessakaan normaalia hyllytilaa. Ja jos marginaalimusiikin tekijät itse tekisivät äänilevystä äänilevyn siinä merkityksessä, jossa se populaarimusiikissa edustaa originaalia alkuteosta.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
