Krystian Zimerman on paitsi suuren yleisön, myös asiantuntijoiden ihailema taiteilija, joka ei kiirehdi urallaan voittojen perässä vaan tutkii jokaisen soittamansa äänen. Hänen edellisestä soololevystään on kulunut yli 20 vuotta, konserttoja on kyllä ilmestynyt tiheämmin mm. Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen konserteista äänitettyinä. Siksi Schubertin viimeiset pianosonaatit sisältävä levy on hartaasti odotettu.
Odotukset palkitaan syvällisillä ja koskettavilla esityksillä, joissa jokaisella nuotilla on merkitys. Taiteilijan perusteellisuutta kuvaa, että hän on jopa rakentanut flyygeliinsä uuden koskettimiston, jossa vasarat lyövät kieliin vähän eri tavalla, mikä saa aikaan normaalia laulavamman ja herkemmän soinnin hieman periodipianojen tapaan. Tämä kuuluu levyllä, mutta soitinta ei sinällään tule edes ajatelleeksi, kun soitto seuraa herkeämättä tulkinnallista visiota.
Schubertin pianomusiikissa onnistuminen edellyttää juuri Zimermanin tapaista intuitiivista soinnillisen värityksen taitoa, jotta duurin ja mollin sekä sisäisen ja ulkoisen kääntöpuolet tulevat esiin luonnollisesti hetkessä syntyen, ja siksi juuri niin taianomaisesti. Jo A-duuri-sonaatin ensi osassa kuulija naulautuu intiimiin kerrontaan, jossa paljastetaan koko ajan uusia salaisuuksia. Yksinkertaisena alkanut asia kääntyy traagiseksi tai fantastiseksi. Hitaan osan melodian taiteilija soittaa tarpeeksi viattomasti, jotta sen uudet väritykset ja katastrofikäänne saavat tehonsa. Loppuosassa sonaattia hän tuntuu alleviivaavan sitä, että Schubert oli tätä säveltäessään vielä täysissä hengen voimissaan, vaikka syfilis tekikin kehossa jo tuhojaan.
Myöskään B-duuri-sonaatista hän ei tee mitään resignoitunutta joutsenlaulua vaan sisäisen matkan, jossa on transsendentaalisuutta siinä missä Beethovenin viimeisissä sonaateissa. Jokaisen kertauksen toteutus ei tunnu pedantilta, kun asiat saavat palatessaan uuden yhteyden. Mitsuko Uchidan herkkäsointinen, unenomaisesti aavisteleva tulkinta on tähän asti ollut suosikkini teoksen levykatalogissa. Zimermanin astetta analyyttisempi versio täydentää sitä samanveroisena. Periodipuolelta Andreas Staierin Schubertin ajan pianolla tehty levytys on lajissaan verraton.
Harri Kuusisaari
