Beethovenin ainut ooppera sai ensi-iltansa Theater an der Wienissä vuonna 1805 nimellä Leonore. Se sai penseän vastaanoton mm. siksi, että yleisö koostui ranskalaisista sotilaista paikallisen sivistyneistön paettua Napoleonia. Beethoven teki siitä välittömästi uuden version tiivistämällä kolme näytöstä kahteen ja tekemällä leikkauksia. Sekään ei vielä purrut, ja teos joutui jälleen työpöydälle. Vasta vuonna 1814 esitetty Fidelio sai suosion, ja sellaisena me sen tunnemme.
Leonore-alkuversiota ovat levyttäneet aiemmin Herbert Blomstedt ja John Eliot Gardiner, ja nyt tulee René Jacobs niistä vakuuttavimpana. Jacobs julistaa levykannessa, että 3-näytöksinen Leonore olisi paras versio oopperasta. Onneksi kuulijan ei tarvitse päättää joko tai, vaan voi ottaa sekä että. Versiossa on jotain keskeneräisen tuntuista mutta myös paljon kiehtovaa. On jännittävää päästä seuraamaan Beethovenin alkuideoita ja niiden kehittelyä.
Etenkin pois jääneet kohtaukset kutkuttavat mieltä. Niitä ovat esimerkiksi Roccon kokonainen aaria ensimmäisessä näytöksessä ja Marcellinan ja Leonoren duetto toisessa näytöksessä, jota säestää lintujen liverrystä matkiva sooloviulu. Se on hellyttävä lisä Marcellinan ruusuisiin unelmiin avioliitosta ”Fidelion” kanssa. Sitä seuraava Leonoren suuri aaria alkaa nyt sanoilla Ach brich noch nicht, du mattes Hertz, ja se sisältää virtuoosista kuviointia Spontinin tyyliin.
Pizzarron esiintulomarssi on totuttua sotaisampi ja pahaenteisempi, ja vankikuoro on täysin erilainen: alistuneen valosta häikäistymisen sijaan vangit vannovat tottelevaisuuttaan. Dialogeja on enemmän, mutta tässä levytyksessä niitä on stilisoitu. Merkittävin rakenteellinen ero versioissa onkin se, että Leonore on dialogien katkoma numero-ooppera, kun taas Fideliossa on draamallista jatkuvuutta Wagnerin tapaan.
Levykuuntelija saa ottaa sen mitä haluaa, mutta dialogeja ei silti kannata ohittaa, sillä niissä on paljon tilanteiden ja henkilöjen kannalta kiinnostavia lisiä. Finaalissa on merkittävä ero totuttuun, kun Leonoren pelastusoperaation jälkeen hän ja Florestan jäävät vankityrmään eivätkä duetossaan tiedä, pelastuvatko vai eivät, eli ehtiikö ministeri apuun ennen kuin Pizzarro palaa kostamaan.
Tämä epävarmuus ja ”lemmenkuolon” odotus on jännittävä, samoin kuin moni muu finaalin teho: patarumpujen aavemainen dissonanssiin viritys vankityrmää maalailtaessa, kuoron kostonhuudot, jotka kantautuvat tyrmään aluksi vain etäisinä, pelastus-torvisignaalin mykistys ensimmäisellä kerralla jne. Totta kai tiivistetty loppuversio on eheämpi mutta samalla suoraviivaisempi.
Jacobsin johtama levytys (konserttiäänitys Pariisin filharmoniasta vuoden takaa) jatkaa hänen Mozart-oopperoidensa linjaa tiukoissa tempoissaan, herkullisessa karakterisoinnissaan ja draamallisuudessaan. Alkuosan Singspiel-jaksoissa komediallinen vire on hersyvä. Kun kesken tämän naimatouhotuksen alkaa kvartetto, ajan pysähtymisen vaikutus vain tehostuu.
Jokaisella kolmella näytöksellä on erilainen väri. Jos ensimmäinen on kuin Mozartia, sitten siirrytään ranskalaisen vallankumousoopperan pariin. Jacobs irrottaa loistavasta Freiburgin barokkiorkesterista kaiken tämän riemun, kauhun ja vapauden paatoksen. Kevytsointinen Zürichin Lauluakatemia tosin kuulostaa kuin nuorisokuorolta suuriin oopperakuoroihin verrattuna, eikä solistikunnastakaan löydy legendaaristen Fidelio-levytysten teräsääniä. Mutta ei väliä, sillä nyt Beethovenin ooppera soi enemmän oman aikansa yhteydessä kuin Wagnerin perspektiivistä.
Malis Petersen on lyyrinen mutta tahdonvoimassaan vakuuttava Leonore ja Maximilian Schmitt epätoivossaan tehokas Florestan. Dimitri Ivashenko on totuttuja bassoja sukkelaliikkeisempi Rocco ja Robin Johannsen malttamattomassa lemmenkipeydessään loistava Marcellina.
Harri Kuusisaari
