Hannu Heikkilä (1922–2003) kuului suomalaisen oopperan luottolaulajiin, jota kuultiin Kansallisoopperan ohella Savonlinnan Oopperajuhlilla, Lahden oopperassa, sekä radiossa kertomissaan laulajamuotokuvissa. Heikkilä päätyi laulajan tielle haavoituttuaan jatkosodassa, aloitti uransa baritonina ja päätyi Kansallisoopperan bassoksi.
Siellä hän lauloi mm. Mefiston (Faust), Siniparran, Figaron (Figaron häät), Filip II:n (Don Carlo) ja Pimenin (Boris Godunov) roolit, ja hänet muistetaan myös monista comprimario-rooleistaan. Hänen urastaan avautuukin laajempi näkökulma suomalaisen oopperaan historiaan kuin joidenkin kirkkaampien tähtien biografioista.
Tero Halvorsen tunnetaan puolestaan Finlandia Classics -levymerkille kokoamistaan historiallisista äänitteistä. Näytteitä Heikkilän laulutaiteesta on kuultavissa elämäkerran julkaisseen Fugan levysarjassa. Halvorsenin kirja piirtää tarkan ja peräänantamattoman kunnioittavan kuvan Heikkilän elämästä ja taiteesta. Perusteellisesti lainatut aikalaiskuvaukset, lehtiarviot ja valtava haastatteluaineisto kaipaisivat terävämpää historiallista analyysiä. Haastattelujen kautta pääsevät aikakauden eri toimijat ääneen, ja pelkästään Heikkilää Halvorsen on haastatellut vuosina 1999–2003 yhdeksän kertaa.
Heikkilä kasvoi oopperalaulajaksi aikana, jolloin laulajakoulutus oli vaihtelevaa. Hänen omia ihanteitaan edustivat keskenään varsin erilaiset Caruso ja Shaljapin. Hänen opettajansa Heikki Teittinen ja George Armin edustivat kiisteltyä ”patoperiaatetta”, jossa jumpattiin äänentuoton lihaksia jopa vuosia ennen laulamista tai hengitysharjoituksia. Hyvään ja kestävään laulutekniikkaan lienee monta tietä, mutta kannattaa suhtautua varovaisesti väitteisiin eri metodien perustumisesta ”järkkymättömiin luonnonlakeihin”.
Kirja kuvaa Heikkilän upseerina ja herrasmiehenä, joka omistautui täydellisesti työlleen. Hänet muistetaan myös ”vanhan hyvän ajan sivistyneenä laulajatyyppinä”, joka taustoitti tarkoin roolinsa ja suomensi myöhemmin monia oopperalibrettoja. Heikkilällä oli paloa myös johtajatehtäviin, mutta Kansallisoopperan ja Sibelius-Akatemian vakansseja täytettäessä hänet sivuutettiin, ilmeisesti kansainvälisen uran puuttumisen vuoksi. Sen jälkeen hän esiintyi Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Lahden oopperan tuotannoissa, joita hän myös ohjasi.
Hannu Heikkilä omisti elämänsä oopperalle. Hänen toimintansa ja ajatuksensa vertautuvat kiintoisalla tavalla nykyaikaiseen oopperamaailmaan. Ehkä noita eroja olisi voinut tuoda esiin enemmänkin. Ilmaan jää roikkumaan myös, miksi monipuolisen taiteilijan ura rajautui kotimaan kamaralle. Jotkut kollegojen lausunnot tuntuvat tyylitajusta ja kontrollista kiitellessään kertovan, että jotakin jäi myös piippuun. Ehkä poseerausta kaihtava ja pohdiskeleva taiteilija ei halunnut tarttua tasapainottomiin tai rikkirevittyihin roolihahmoihin. Varmaan sen vuoksi rooliluettelosta puuttuvalle Boris Godunoville on omistettu oma lukunsa.
Hannu Heikkilän elämäkerta on kertomus taakse jääneestä oopperataiteen aikakaudesta. Runsas lähdemateriaali antaa kirjalle painoarvoa, mutta uskollisen kunnioittava näkökulma tuottaa välillä turhaa toistoa ja kankeaa kieltä. Kenties kirjaan sisältyy myös hiljainen protesti nykyajan kaupallistunutta ja pinnallistunutta oopperaelämää vastaan.
Antti Häyrynen
