Vaskimusiikkia pidetään usein omana genrenään, kuten vaskisoittajatkin voidaan mieltää omaksi ihmislajikseen. Mutta luokittelun ja lokeroimisen sijaan kotimaisen Kolizio-yhtyeen levyltä huokuu rajat ylittävä virtuoosinen vapaus. Vaikka musiikki on enimmäkseen kevyttä, heidän sanottavansa on painavaa. Perinteiseen vaskikvintettiin verrattuna kahdesta trumpetista, kahdesta pasuunasta, baritonitorvesta ja tuubasta koostuva kokoonpano on jykevä, välillä orkestraalisen muhkea, mutta näiden soittajien huulilla myös gepardinketterä.
Musiikki on kansainvälinen kieli, ja varmaan sen vuoksi yhtyeen nimenä on esperanton yhteentörmäystä tarkoittava sana kolizio. Soitossaan he eivät tuupi toisiaan, mutta musiikissa törmäävät vaikutteet klassisesta musiikista, lattarista ja jazzista. Tälle soitinyhdistelmälle on niukasti alkuperäistä materiaalia, mutta yhtyeen perustajajäseniin kuuluneen tuubisti Petri Keskitalon sävellykset ja sovitukset tarjoavat musisoinnille lentävän lähdön. Levy on myös omistettu vuonna 2023 yllättäen kuolleelle Keskitalolle.
Svengaavista kappaleista ja sovituksista kumpuaa 1970-luvun funkin henki, sykkivän beatin päälle kipuavat riffit ja soolot. Saundi säilyy kiivaimmassakin menossa tasapainoisena, ja kiitos Markku Veijonsuon erinomaisen äänityksen, sen myös kuulee kotonaan. Kappaleista syntyy tyylilajien tehosekoitin, jossa Keskitalon jazzhenkinen svengi kohtaa Oskar Merikannon kansallisromantiikan, Beethovenin juhlavat pasuunakappaleet liittyvät neworleansilaiseen hautajaiskulkueeseen, tai vaskisoittajat löytävät itsensä espanjalaiselta härkätaisteluareenalta.
Soitto on siis ilmiömäisen tarkkaa, mutta se ei estä humoristista pilkettä tai soolojen improvisatorista vapautta. Minkä tahansa kappaleen kohdalla voi törmätä yllätyksiin, esimerkkinä Bachin valoisan Kristuksen vierailu Merikannon virressä. Ehkä Coplandin Fanfaarista tavalliselle ihmiselle jää kaipaamaan lyömäsoittimia, mutta viimeistään tv-sarja Hawaiji 5-0 -tunnussävelmä vahvistaa, kuinka universaalia vaskimusiikki voi olla.
Antti Häyrynen
