Mirjam Helin -laulukilpailun finaaliin selviytyivät kroatialainen sopraano Josipa Bilić, armenialainen baritoni Aksel Daveyan, eteläkorealainen tenori Junho Hwang, puolalainen sopraano Justyna Khil, saksalainen sopraano Kathrin Lorenzen ja kiinalainen mezzosopraano Jingjing Xu. Keskiviikkoisessa finaalissa laulajia säestää Helsingin kaupunginorkesteri. Alku- ja välierän taso oli huikea.
Tämänkertaisen Mirjam Helin -laulukilpailun taso on ollut ehkä korkeampi kuin koskaan. Suurimmalla osalla laulajista on tekniikka niin lujalla pohjalla, että vertailut kohdistuvat äänenkäytön tapoihin, musiikin tyylien hallintaan, tulkintojen persoonallisuuteen – ja myös siihen vaikeasti määriteltävään lavaesiintymisen vetovoimaan ja karismaan.
Itse pääsin mukaan Sibelius-Akatemian R-talon saliin vasta välierissä. Niissä kuultiin monia sytyttäviä esityksiä, ja juryn työn vaikeutta taivasteltiin jo heti alkuun. Monet kuulija valittelivat jo alkuerien perusteella sitä, että suuret äänet eivät päässeet jatkoon. Eräs laulajien agentti Keski-Euroopasta ilmaisi pettymyksensä siihen, että oopperataloihin kykyjä metsästävälle ei kilpailusta jäänyt paljoakaan käteen painopisteen ollessa kevyemmissä äänissä.
Jury arvosti selvästikin valmiita paketteja, joissa äänellinen ja tulkinnallinen puoli ovat tasapainossa. Monet raskaammat äänet kuitenkin kehittyvät hitaammin, eikä esimerkiksi Wagnerin pariin ole juuri alle kolmekymppisenä asiaa. Tämä tuli mieleen etenkin kahden väkevä-äänisen laulajan, norjalaisen sopraanon Hedwig Haugerudin ja korealaisen baritonin Jonghwan Leen tiputtua yllättäen finaalista.
Kun Hedwig Haugerud avasi suunsa Sibeliuksen Svarta rosorissa, hätkähdin: tässähän on uusi Lise Davidsen! Juri samanlainen äänen stamina ja rehellinen, avoin suhde laulamiseen. Griegin lauluissa oli pohjoisen tunteen pakahduttavuutta, ja Wagnerin Sieglinden kohtaus (Valkyyria), osoitti selvästi tulevaisuuden tien.
Haugerud oli vasta hiljattain muuttanut fakkiaan mezzosta sopraanoksi, eikä instrumentti vielä ole täysin valmis niin, että se soisi joka rekisterissä tasaisesti. Tämä luultavasti oli se, mihin finaalitie tyssäsi. Mutta mitä tarkoittaa olla valmis – eikö nuori ääni ole muutoksen tilassa joka tapauksessa? Veikkaan, että muutaman vuoden kuluttua Hedwig Haugerud kuuluu Wagner-fakin valtiaisiin kansainvälisillä oopperalavoilla.
Sibelius-Akatemian R-salin akustiikassa äänet tuntevat joskus liiankin suoraan kuulijan korviin, ja näin oli laita myös Jonghwan Leen laita. Mutta silti hänen väkevästi virtaavan baritoninsa jyly tuntui mukavasti koko kropassa ja kantaa varmasti myös isoissa oopperataloissa. Silti hän hallitsee myös hiljaisen sotto vocen, esimerkiksi Reynaldo Hahnin laulussa. Ehkä Leen finaalitien katkaisi hänen paisutteleva tulkintatapansa. Se ei aina ollut kovin tyylikästä, mutta tunteista ja karaktääreistä ei ollut pulaa. Osaavan kapellimestarin suitsiessa hän tarjoaa tulevaisuudessa muhkeita oopperarooleja, siitä ei ole epäilystä.
Finaalista tippuneiden joukosta pidin kovasti myös belgialaisen kontratenorin Logan Lopez Gonzalezin osuudesta. Hän oli valinnut lied-osiokseen eri ranskalaisten säveltäjien Verlaine-lauluja, joista hän tarjosi erittäin hienostuneita ja nyanssirikkaita tulkintoja. Hän on esittänyt kokonaisuutta paljon konserteissa pianistinsa Stella Marie Lorenzin kanssa, ja yhteistyössään ja tekstiin pureutuvassa otteessaan se kohosi paljon normaalin kilpailusuorituksen yläpuolelle. Sääli vain, että Händelin Rodelindan aaria ei onnistunut yhä hyvin.
Näiden ”näitä jäin kaipaamaan” -laulajien esiin nosto ei tarkoita ollenkaan sitä, ettenkö olisi kelpuuttanut juryn valitsemia laulajia finaaliin. Kaikki ovat korkeatasoisia, kaksi heistä jopa tähtiluokan taiteilijoita. Jos jo nyt veikata pitää, niin kilpailun ykköspalkinnosta kisaavat saksalainen sopraano Kathrin Lorenzen ja kiinalainen mezzosopraano Jingjing Xu.
Kathrin Lorenzen tarjosi välierän personallisimmat esitykset, ja netistä kuunteluna alkuerä oli yhä vakuuttava. Hänen kohdallaan ei voi puhua enää erikseen äänestä ja tulkinnasta, sillä ne ovat yhtä ja samaa niin kuin suurella taiteilijalla aina. Hänen moni-ilmeinen sopraanonsa soi timanttisen kirkkaasti mutta koko ajan tekstin ehdoilla väriä vaihtaen.
Oli rohkea veto ottaa välierän ohjelmistoksi viisi Oliver Messiaenin laulua, sillä pysähtyneisyydessään ne eivät ole helppoja niin laulajalle kuin kuulijallekaan. Lorenzen vangitsi täysin ensimmäisestä laulusta alkaen, valottaen laulujen katolista mystiikkaa, tekstin merkityksiä ja enkelten siivin lentäviä vokaliiseja. Paminan aariassa (Taikahuilu) hän loi koskettavan sieluntilan, kunnes hyppäsi lähes tauotta Messiaenin laulun Épouvante (Kauhu) rajuun rääkäisyyn. Hätkähdyttävä hetki, jossa ei silti ollut mitään itsetarkoituksellista tehon tavoittelua vaan taiteellista rohkeutta hypätä pimeään.
Kiinalaisella Jnging Xu’lla on välierän laulajista huikeimpia ääniä: yhtä aikaa kirkas ja syvä, joka rekisteriltään ja ylimenoiltaan hallittu. Tekninen varmuus ei jää koskaan huomioitavaksi asiaksi sinänsä, vaan se on pohja pakahduttavia linjoja rakentavalle, soinnillaan viekoittelevalle ja tunneväreiltään tehoavalle ilmaisulle. Heti välierän avaus, Kaija Saariahon Attente kertoi älykkäästä ja tekstin mukaan elävästä laulajasta, ja samaa linjaa jatkoi Ravelin Histories naturelles -sarja. Eikä saksalaisesta romantiikastakaan jäänyt mitään puuttumaan. Vasta 25-vuotias laulajatar kuuluu kilpailun suuriin löytöihin.
Eteläkorealainen tenori Junho Hwang sai minut yhtä lailla haltioitumaan, mutta eri keinoin. Hän on kultivoituneen linjan taitaja, ja Clara Schumannin laulujen jalosävyinen tulkinta kertoi keskieurooppalaisen kulttuurin mennen perille – hän opiskelee Berliinin Hans Eisler -korkeakoulussa. Sibeliuksen Svarta rosor oli pohjoisessa hengessään kilpailun onnistuneimpia ruotsin kieltä myöten, ja Cilean Arleesittaren aariassa hän antoi vallan myös vuolaalle soinnille ja pidäkkeettömälle tunteelle.
Puolalainen sopraano Justyna Khil oli valinnut lied-osiokseen kotimaansa musiikkia, Simon Laksin Viisi laulua Julian Tuwiman runoihin. Säveltäjä tuli tunnetuksi Birkenau-Auschwitzin vankiorkesterin johtajana, ja juutalaisten kohtalo soi myös tässä sarjassa. Kihl tulkitsi sen tunnot sisäistyneesti ja moni-ilmeisesti. Tosin kuulijan elämystä hankaloitti se, ettei tekstiä ymmärtänyt. Laulajattarella on vapautuneesti soiva sopraano ja vähäeleistä karismaa.
Venäläisten laulajien puuttuessa slaavilaista laulukulttuuria sai edustaa armenialainen Aksel Daveyan. Hänellä on muhkeasti ja vuolaasti soiva baritoni, joka vapautui täyteen hehkuun Rahmaninovin laulussa ja Tshaikovskin Patarouvan aariassa. Yrmeähkö Brahms ei ollut oikein minun makuuni, mutta tasostaan kuulun armenialaisen laulukoulun edustava jatkaja joka tapauksessa – ja suurena äänenä oopperaura edessä.
Harri Kuusisaari
