Hannu ja Kerttu on oopperatalojen perinteistä joulu/perheohjelmistoa, vaikka se ei pahoine noitineen, pelottavine metsineen ja freudilaisine symboleineen mikään harmiton lastenooppera olekaan. Wienin vuoden vanhassa tuotannossa se alkaa brittiläisittäin: perhe istuu viktoriaanisessa olohuoneessa joulukuusineen ja alkaa katsoa isän tuomasta laterna magicasta, projektorista elävää kuvaa. Myöhemmin lapset hiipivät takaisin ihmelampun luo ja sukeltavat seikkailuihin. Adrian Noble on ohjauksessaan yhdistellyt realismia ja pittoreskia satua. Lasten perhe on raadollinen, äiti hermoromahduksen partaalla ja isä juoppo. Siihen nähden piparkakkunoita, henget ja metsä ovat pelkkää pintaa ja vailla pelottavuutta.
Taitavana paperileikkauksina toteutettu liikkuva metsä hymyilevine kuineen on kuitenkin charmantti, ja ohjaaja on etäännytyksillä karttanut kliseitä. Lopussa lapsijoukko ilmapalloineen korvaa enkelit. Laulullisesti esitys on pätevää keskitasoa, mutta pääasiaksi muodostuu Christian Thielemannin musiikinjohto. En ole koskaan kuullut Hannua ja Kerttua näin wagnermaisen syvänä, täynnä herkullisia värejä ja rubatoja. Inhimillinen myyttisyys ja varhaisromantiikan satutunnelmat kansanlauluineen käyvät käsi kädessä.
Harri Kuusisaari
