Orkestereista, hierarkiasta, politiikasta ja tasa-arvosta

Viime joulukuussa 44-vuotiaana menehtynyt viulisti Eriikka Maalismaa tuli tunnetuksi kärkkäänä musiikkikentän kriitikkona. Marraskuussa hän piti viimeisen puheensa, jossa hän kritisoi entistä työnantajaansa Helsingin kaupunginorkesteria sekä muita klassisen musiikin toimijoita. Puhe nousi otsikoihin Helsingin sanomien julkaistua sen sellaisenaan 12.2. keskiviikkona. Maalismaan seuraaja, Helsingin kaupunginorkesterin nykyinen 2. konserttimestari Kreeta-Julia Heikkilä jatkaa keskustelua kommentoimalla Maalismaan teesejä Rondo-lehdelle. 

Eriikka Maalismaa: Kun irtisanouduin eläkevirastani sinfoniaorkesterissa, olin jo hyvää vauhtia opettelemassa kaikesta oppimastani pois. Olin liian äänekäs, liian eläväinen, liian kriittinen…minun kaltaistani ihmistä ei kaivata instituutioissa. 

Kreeta-Julia Heikkilä: Ymmärrän hänen kokemuksensa siitä, että suuressa orkesterissa soittaminen ja vaikuttaminen voi tuntua kahlitsevalta, jäykältä ja rajoittaa omaa ääntä taiteilijana. Se voi tulla shokkina etenkin muusikoille, jotka on koulutettu ilmaisemaan itseään vapaasti ja dynaamisesti. On totta, että orkesterit ovat sadan ihmisen yhteisöjä, joihin on muodostunut tietty hierarkia. Mutta kun hierarkia toimii, harjoituksissa säilyy työrauha ja kapellimestarin tulkinta pääsee esille. Istumme todella lähekkäin toisiamme. Jo vieruskaverin sen päivän energia ja erilainen kehonkieli voi aiheuttaa väärinkäsityksiä ja konflikteja. Erilaisuus voi olla vahvuus isossakin porukassa, kunhan jokainen kokee tulevansa kuulluksi, arvostetuksi ja ymmärretyksi sellaisena kun on.

Eriikan aikana vallinneita, työhyvinvointiin ja yksilön vapauteen vaikuttavia hierarkioita on viime vuosina purettu ja kyseenalaistettu. (Toim.huom. Maalismaa erosi Helsingin kaupunginorkesterin 2. konserttimestarin toimesta vuonna 2017.) Jokainen saa olla rohkeammin oma itsensä niin musiikillisesti kuin sosiaalisesti. Ei kukaan halua, että taitava, yksilöllinen muusikko vain istuu hiljaa ja toteuttaa jonkun toisen visiota kuin tahdoton soittokone. Musiikki tarvitsee vapaata tilaa hengittääkseen, ja kun yksi soittaa itseään ulos, se inspiroi muitakin. Varsinkin ykkösviulusektio on tehnyt pitkäjänteistä työtä juuri näiden asioiden edistämiseksi jo kauan ennen kuin tulin orkesteriin.

EM: Kapellimestareille maksetaan liikaa. Jos on pakko soittaa kapellimestarin kanssa, niin Sir Simon Rattle kelpaa minulle. Hän nimittäin kantoi kiertueella omaa matkalaukkuaan.

K-JH: Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että kapellimestarien palkkiot ovat liian korkeat. Etenkin nyt, kun kulttuurin rahoitusta leikataan. Mutta se ei ole yksin kapellimestarien vastuulla. Osansa palkkiosta saavat myös agenttitoimistot ja managerit. (Toim. huom. Kapellimestarin viikkopalkkiot suomessa liikkuvat 5,000–15,000 euron välillä. Agenttien provisiot liikkuvat 20% luokassa.)

Palkkioiden ei mielestäni tarvitse olla kiveen hakattuja. Voisivatko esimerkiksi Suomen tai Pohjoismaiden orkesterit sopia yhteisestä palkkakatosta silläkin riskillä, että isot nimet jättäisivät tulematta? Se voisi antaa tilaa myös uuden sukupolven kapellimestareille. Kuka uskaltaa ensimmäisenä todeta, ettei hänen hyvinvointinsa ole kiinni tarjotusta palkkiosta?

Eriikka maalailee kapellimestareista diivoja ja ahdistelijoita, mutta sellaiset ovat mielestäni poikkeustapauksia. Kyllä esimerkiksi Jukkis (HKO:n ylikapellimestari Jukka-Pekka Saraste) kantoi matkalaukkunsa viime Espanjan-kiertueellamme ihan itse. 

EM: Siis ihan totta – meillä on pääkaupunkiseudulla iso orkesteri, jonka taiteellinen ohjelmasuunnittelu tapahtuu pelkkien miesoletettujen toimesta. 

K-JH: Eriikan aikana ylikapellimestari oli Susanna Mälkki ja intendenttinä Gita Kadambi. Se, että orkesterin johdossa on nyt kolme miestä, on poikkeus. Taiteellisessa toimikunnassa on vaikuttanut viime vuosina myös naisia, ja miehet ovat ajaneet aktiivisesti tasa-arvoa esimerkiksi keräämällä ohjelmistoon naissäveltäjien teoksia. 

Minäkin olen kokenut, että rempseänä naisena joudun käyttäytymään tietyllä tavalla, hillitysti ja arvokkaasti, jotta saan ammatillista kunnioitusta. Samaa sanovat tosin myös nuoremmat miehet, joiden pitää vakuuttaa vanhemmat kollegat vuosien työllä ja tasaisuudella. Siitä ei vain puhuta, koska miehenä ei ole hyväksyttyä valittaa, jos jää ilman arvostusta. En osaa sanoa, miksi Eriikkaa ei aikanaan äänestetty ohjelmistovaltuuskuntaan, mutta sukupuolesta se tuskin jäi kiinni.

EM: Kun joku rohkenee julkisesti ehdottaa, että klassisen musiikin maailman rakenteita olisi hyvä tarkastella […] joku isosti vallassa kiinni oleva hahmo jyrähtää ja sadat klasarit komppailevat ja pilkkaavat ignorantteja tolloja, jotka eivät ymmärrä historiaa, joilta puuttuu sivistys.

K-JH: Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta sanomalehtien kohuartikkelit ja sosiaalinen media eivät ole paikkoja, joissa niitä muutetaan. Koen myös, että klassisen musiikin annista, sisällöstä ja taiteilijoiden omista näkemyksistä kirjoitetaan valitettavan vähän, ja yksittäisen ihmisen toljailut saavat helpoiten palstatilaa. Musiikki on toki abstraktia ja vaikea pukea sanoiksi, mutta sen avaaminen saattaisi murtaa harhaista ja vanhaa käsitystä klassisesta musiikista elitistisenä ja vaikeasti ymmärrettävänä taiteena.

Mikä olisi se tila ja paikka, jossa taidemusiikin kehitystarpeita voisi yhdessä avata ja viedä eteenpäin? Voisiko freelance-muusikoilla, opiskelijoilla, managereilla ja orkestereilla ole Slushin kaltainen tapahtuma, johon koko ala kerääntyisi keskustelemaan epäkohdista? Yksi kankea ja muutosta kaipaava rakenne on freelancereiden apurahasysteemi. Hiljalleen on mietittävä myös sponsorirahoituksen mahdollisuuksia. 

EM: Teattereissa […] järjestetään myös aktivistisia tapahtumia, joissa voidaan puhua vaikkapa ekokatastrofista ja palestiinalaisten kansanmurhasta. Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksei näille asioille anneta tilaa juuri Musiikki- tai Oopperataloissa, mutta en minä taida ymmärtää. Tai ehkä en vain halua uskoa, että minun alani ihmiset ovat niin lapasia. 

K-JH: Kaupungin alaisena toimiva orkesteri on toki rajoittuneempi toteuttamaan aatteellisia konsertteja kuin esimerkiksi omana yhtiönä toimiva. Näyttävän, poliittisen tapahtuman kustannukset ovat myös niin suuret, että on hyvä kysyä, menisikö raha paremmin kohteeseen sellaisenaan. 

Eriikka koki maailmantuskaa, näki epäkohtia ja kaipasi muutosta kipeästi. Hänen järjestämänsä, useita teemoja käsittelevät, poikkitaiteelliset konsertit olivat hienoja tekoja ja pisara osana suurta jokea. Ymmärrettävästi hän turhautui, kun ei saanutkaan kaikkia mukaan ja nähnyt kehitystä toivomassaan mittakaavassa. Haluaisin sanoa hänelle, että teet jo nyt varmasti kaikkesi, mutta keskity siihen, mihin käsivartesi yltävät. 

Kun musiikkikasvatusta ajetaan alas, lapsi- ja nuorisotyö tulee yhä enemmän muusikoiden vastuulle. Me muusikoina kasvatamme paitsi uusia konserttiyleisöjä myös äänestäjiä, pääministereitä ja presidenttejä.

Koen, että musiikki itsessään on ihmeellinen asia, joka tarjoaa kauneutta ja helpotusta kaikesta hälinästä, ja parhaimmillaan vie sfääreihin, jonne maanpäällinen politiikka ei yllä.