Ooppera ja laulumusiikki

Irja Auroora oli 1900-luvun jälkipuolen hienoimpia suomalaisia sopraanoja, jonka taide ei ole saanut aivan sellaista jälkikaikua kuin olisi toivonut. Hänen kansainvälinen uransa keskittyi 1970-luvulle, jolloin hän oli kiinnityksellä Darmstadtin ja Bremenin oopperoissa ja vieraili niin Bayreuthissa (mm. Guntrune Chereaun Ringissä) kuin Salzburgissa. Kotimaa kuitenkin houkutteli takaisin, ja täällä hän teki paljon yhteistyötä pianisti Pentti Koskimiehen kanssa, mistä on dokumentoituna paljon nauhoja Ylelle. Siitä on kuultu levyllä aiemminkin, mutta uusi kattaus sisältää monipuolisen valikoimaan Aurooraa parhaimmillaan. […]

Ortodoksisesta kokoöisestä vigiliasta tulee pääsiäisenä suuri Kristuksen ylösnousemuksen, pelastuksen ja elämän uudistumisen juhla. Rahmaninov tarkoitti Vigiliansa op. 37 ennen muuta konserttikäyttöön, mutta ehtoo-, aamu- ja ensimmäisestä hetkipalveluksesta koostuva kokonaisuus seuraa liturgista käytäntöä. Amerikkalaisen Clarion-kuoron levytyksessä sitä vahvistavat mm. papin ja diakonin avaavat puheenvuorot, joihin kuoron ensimmäiset repliikit tulevat vastauksena. Lisäksi Steven Fox on ripotellut palveluskokonaisuuteen Rahmaninovin hyödyntämiä vanhoja kiovalaisia ja znamenni-sävelmiä, joiden kautta musiikki laajenee ajattomaksi meditaatioksi ortodoksisen ajattelun perinteestä. Vaikka Rahmaninovin konsepti on romanttinen, […]

Kopea kuningatar komentaa sulhastarjokkaansa metsään etsimään punaista kukkaa: Veljeksistä kiltimpi löytää sen, ikävämpi tappaa hänet. Kiertävä muusikko löytää jäänteet ja tekee sääriluusta huilun. Muusikko saapuu kuningattaren ja velisurmaajan häihin ja huilu – musiikki – paljastaa totuuden. Das klagende Lied oli 20-vuotiaan Mahlerin esikoisteos, suora sukellus Grimmin veljesten karuun maailmaan. Mahler muokkasi teoksen vuonna 1901 kaksiosaiseksi (Der Spielmann-Hochzeitstück), johon alkuperäisestä on lisätty avausosa (Waldmärchen). Tässä muodossa se kuullaan nykyisin useimmin, ja sellaisena sen tarjoilee myös tarinan […]

Vuonna 1678 valmistunut Psyché oli Lullyn oopperoista kiistellyimpiä lähinnä siksi, että Molièren näytelmään pohjautuvan libreton laati joku muu kuin Philippe Quinault (Thomas Corneille). Rakkaudenjumalatar Venus äityy mustasukkaiseksi kuolevaiselle kaunottarelle Psykhelle ja komentaa poikansa Cupidon viettelemään tytön. Tämä kuitenkin rakastuu Psykheen, joka menehtyy Venuksen järjestämiin koettelemuksiin. Lopussa ylijumala Jupiter korottaa Psykhen kuolemattomien joukkoon. Lully hyödynsi Molièren näytelmään aiemmin säveltämiään divertissementejä, joista viimeinen silaa Psyyken (≈ sielun) kuolemattomuuden svengaavalla tanssinäytöksellä. Oopperan kohtaukset vaihtuvat kyklooppien palatsista kuolleiden valtakuntaan […]

  Mielikuvat trubaduureista saattavat kummuta Asterixista, jossa paikallinen bardi harppuineen ja kaunokielisine viesteineen oli enimmäkseen epätoivottu vieras. Trubaduurilaulun syntysijat olivat eteläisessä Ranskassa, josta se etnisten puhdistusten vauhdittamana levisi 1200-luvulla pohjoisemmaksi. Keski-Eurooppaan saapuessa kieleksi vaihtui muinaissaksa, jolla Ricercar on painanut laulutekstit lehdykkäänsä – onnea vaan sitä osaaville. Unter der Linden on, paitsi Berliiniä halkova lehmuskatu, myös saksalaisista minnelaulajista kuuluisimman, Walther von der Vogelweiden (1170–1230), tunnetuimpiin kuuluva laulu. Minne tulee muinaissaksan lempeä tarkoittavasta sanasta, ja Céladon-yhtyeen levyllä […]

Karol Szymanowskin Stabat mater merkitsi vuonna 1926 tyylillistä käännettä kohti kansanmusiikkia ja maanläheistä juurevuutta. Sen vuoksi katolinen Jumalan äidin ylistys soi puolaksi ja musiikki on hylännyt hetteisen romantiikan, vaikka ei raffinoitua sointiherkuttelua. Michael Gielen huomioi konserttitaltioinnissaan aiempaa askeettisemman tyylin ja poimii myös herkemmät sävyt, vaikka yleisilme on kohtalaisen pidättyväinen. Kelpo solisteineen ja nimettömine kuoroineen vakuuttava, vaikkei ehkä kaikkein viimeistellyin levytyksistä. Kumppaniksi levylle on valittu toisen puolalaissäveltäjän, Krzysztof Pendereckin, kaksi karmaisevimpiin kuuluvaa teosta 1960-luvulta. Gielen oli […]

  Renessanssin musiikki puhkesi täyteen kukkaansa Firenzessä 1400-luvulla, mutta valtaosin Alppien takaa tulleiden säveltäjien voimin. Kaupunkia hallitseva Medici-suku sponsoroi avokätisesti italialaisia taiteilijoita, Botticellia, Leonardo da Vinciä ja Michelangeloa, mutta musiikkiin kiinnitettiin nk. alankomaalaisen koulukunnan moniäänisyyden mestareita. Harpisti Andrew Lawrence-Kingin kaitsema englantilaisyhtye ”Goottilaiset äänet” sukeltaa tuohon muutoksen maailmaan lähtökohtanaan ja pääteasemanaan Filippo Brunelleschin suunnittelema katedraali ja sen jättimäinen tiilikupoli (1436). Levy alkaa rakennukseen liitetyllä sävelmällä Terribilis est locus iste (”Järkyttävä on tämä paikka”) ja päättyy Guillaume […]

Mozartin Requiem oli tunnetusti hänen viimeinen teoksensa, ja omiin hautajaisiinsa sävelsi Requieminsa hänen kilpailijakseen mielletty Antonio Salieri. Erona on, että Mozart kuoli kesken sävellystyönsä, kun taas Salierin sielunmessu (1804) sai odottaa kaksikymmentä vuotta ennen ensiesitystään – jolloin se kuulosti kummajaiselta menneeltä aikakaudelta. Salierin Requiem kuulostaa galantteine piirteineen ja hovityylisessä klassismissaan toisinaan Mozartia vanhanaikaisemmalta teokselta. Mozartin Requiemissa on myös romantiikkaa ennakoivat piirteensä, joita esityksissä aikanaan liioiteltiin, mutta ei Hervé Niquetin ja Concert Spirituelin levytyksessä. Versaillesin kuninkaallisen […]

Rinaldo Alessandrinin ja Concerto Italianon 1990–2000-lukujen levytyksistä Monteverdin madrigaalikirjoista on jo tullut klassikoita, jotka näyttivät uuden suunnan kaikille tähän musiikkiin tarttuville. Seitsemäs madrigaalikirja jäi tuolloin levyttämättä, ja se tulee tässä uusien laulajien voimin. Teoksen julkaistessaan 1619 Monteverdi uudisti radikaalisti musiikin ja tekstin välistä suhdetta. Kokoelman otsikoksi valittu sana ”Concerto” viitannee tässä tapauksessa huolella ryhmiteltyyn monipuolisuuteen: teosta hallitsevat duo- ja soolonumerot, joista kaksi on säveltäjän teatraalista (rappresentativo) tyyliä edustavia ”rakkauskirjeitä” (lettera amorosa). Kirjan päättävä Thyrsiksen ja […]

Zoroastre oli Jean-Philippe Rameaun toiseksi viimeinen ooppera, jonka hän uudisti ensi-illan kritiikin jälkeen vuonna 1756. Alpha on levyttänyt teoksen lähes ennen kuulemattoman alkuperäisversion (1749), joka on suurelta osin kuin toinen teos. Aikalaisia hämmensi aiheeksi antiikin mytologian sijaan valittu persialainen tarusto, jota Rameau ja Louis de Cahusacin libretto hyödynsivät filosofiseen hyvän ja pahan pohdiskeluun. Myöhempään versioon lisättiin parisuhdeintressiä, mutta 1749-versiossa korostuu pimeyden ja valon taistelu, jossa tenori-Zarathustra näyttäytyy Mozartin Sarastron edelläkävijänä. Pahuuden voimia edustavat Baktrian kuninkuutta […]

Händel kierrätti muiden barokin ajan kollegojensa – kuten Bachin – tapaan paljon omaa materiaaliaan. Hänen viides Lontoon-oopperansa Amadigi di Gaula muistuttaa aiheeltaan paljon Alcinaa, ja siinä on tuttuja melodioita muista oopperoista (alkaen Rinaldon Lascia ch’io pianga -hitistä). Se ei haittaa yhtään, sillä dramaturginen yhteys on toinen. Alcinan tapaan päähenkilönä on sankari Amadigin lumonnut noita Melissa, jonka verkoista Amadigi pyristelee oikean rakkaansa Orianan luo – jota myös juonikkaiden tapahtumien takapiru, prinssi Dardano himoitsee. Nimisankari on roolina passiivinen, mutta Tim […]

Saatanan talvi tulee taas!” on vapaasti suomennettuna Alphan levyn otsikko. Kyse ei siis ole hilpeistä hiihtoretkistä ja räsähtelevästä takkatulesta, vaan köyhien ja kodittomien kohtalosta talvella, kun ruoka loppuu ja taudit leviävät. Se on totta nykyäänkin, mutta baritoni Arnaud Marzoratin suunnittelema ohjelma tarjoaa kylmiä totuuksia menneisyydestä. Pohjana ovat mm. kabareerunoilija Jehan Rictusin tekstit (Soliloques du pauvre 1897), joissa Schubertin talvinen vaeltaja muuttuu kovapintaiseksi katujen kasvatiksi. Levy alkaa synkällä Dies irae -sävelmällä, ja köyhyyden perinnettä ammennetaan 1400-luvulta […]