Orkesterit ja konsertot

Isabelle Faust on aikaisemmin levyttänyt Bachin sooloviuluteokset ja klaveerisäesteiset sonaatit, ja molemmissa tapauksissa suitsutukselle ei ole ollut tulla loppua. Levyttäessään Bachin viulukonserttoja hän ei ole tyytynyt vain levyiltä perinteisesti löytyviin a-molli- (BWV 1041), E-duuri- (BWV 1042) ja kaksoiskonserttoon (BWV 1043), vaan haalinut tuplalevylleen lähes kaikki teokset, joissa Bach on käyttänyt tai ajatellut solistista viulua. Erikoisin tapaus taitaa olla toisen orkesterisarjan viuluversio (BWV 1067), jonka soolo menettää huiluun nähden kontrastia, mutta toimii valloittavasti tanssinumeroissa. Faust puhuu […]

Käyrätorvi on soittimista jaloimpia, yhtä pystyvä sankarillisiin julistuksiin kuin intiimiin runollisuuteen. Käyrätorvensoittajista löytyy suuria solisteja, mutta soittajia yhdistää myös vahva yhteenkuuluvuus ja toverihenki. Sen vuoksi on sopivaa, että suomalaisen käyrätorvensoiton aateliin kuuluvan Markus Maskuniityn soololevy käynnistyy Schumannin Konserttikappaleella neljälle käyrätorvelle. Siinä hänen johtamansa Tukholman Kuninkaallisen filharmonian käyrätorviryhmä loistaa kollektiivisella virtuoosisuudellaan. Schumannin teos ei ole lähimainkaan niin tunnettu kuin pitäisi. Neljän solistisen venttiilitorven rinnalle Schumann sävelsi orkesteriin kaksi luonnontorvea, mistä syntyy muhkea, mutta sävykäs romanttinen yhteissointi, […]

Sinfonioista tuli 1800-luvulla jykevä ja perimmäisiä totuuksia kaiveleva teoslaji, mutta Charles Gounod (1818-1893) jätti kahdessa sinfoniassaan Beethovenin perinnön rauhaan. Gounod oli vuosisadan suosituimpia oopperasäveltäjiä, ja soitinmusiikki oli hänellä selvästi sivuosassa ja nyttemmin lähes unohdettu. Sinfoniat D- (1855) ja Es-duurissa (1856) asettuvat malliltaan ja tyyliltään wieniläisklassiseen mittakaavaan. Melodiset teemat kielivät biedermeier-romantiikasta ja välillä tulistuva draama sovitaan yleensä nopeasti. Islannin sinfoniaorkesteri on yllättävä valinta ranskalaisteosten tulkiksi, mutta Yan-Pascal Tortelier innoittaa joukkonsa charmikkaaseen soittoon. D-duuri-sinfonian raikas henki kumpuaa […]

Aaron Copland sävelsi 1930- ja 40-luvuilla tanssiteoksia, jotka tulkitsivat amerikkalaisuuden ytimessä olevaa populaariperinnettä. Billy the Kid (1938) ammentaa villin lännen mytologiasta, mutta pääosassa on enemmän ympäristö kuin pyssysankarit. Nuorisorikollisen muotokuva alkaa ja päättyy näkymällä avoimesta preeriasta, joka säilyy ihmisten häiriköinnistä piittaamatta. Leonard Slatkin levytti teoksen menestyksellä vuosia sitten St. Louisissa, mutta on astetta ärhäkämpi Detroitissa. Paljon harvinaisempi on Coplandin Pariisin-vuosinaan säveltämä moderni baletti Grohg (1925), jonka pohjana on Friedrich Murnaun kauhuelokuva pitkäsormisesta Nosferatusta. Mitään yhtä […]

Venetsian tasavalta oli pitkään idän ja lännen kohtaamispaikka ja myöhemminkin musiikillisen kekseliäisyyden hautomo. Harmonia mundi on koonnut yhteen kolme aikoinaan nopeasti vilahtanutta julkaisua, joissa venetsialainen musiikkiperinne nousee esiin omaperäisimmillään. Berliinin ”Vanhan musiikin akatemia” soittaa kimaran Vivaldin, Portan ja Tessarinin harvinaisempia konserttoja, solistina useimmiten Xenia Löfflerin barokkioboe. Monissa teoksista on kyse pastissista, ja sellainen on myös israelilaiselta Uri Romilta (s. 1969) tilattu konsertto Vivaldin tyyliin. Alessandron veli Benedetto Marcello kirjoitti 1720 pamfletin Teatro alla moda, jossa […]

Szymanowskin vuonna 1922 kantaesitetty ensimmäinen viulukonsertto ja Zemlinskyn Lyyrinen sinfonia (1923) Rabindarath Tagoren runoihin ovat peräisin samalta aikakaudelta, ja molemmissa ollaan liukumassa huumaavasta myöhäisromantiikasta arvaamattomaan modernismiin. Mutta ainakaan tällä levyllä teoksista ei synny onnistunutta parivaljakkoa. Elina Vähälä on viulukonserton solistina vastaansanomattoman virtuoosinen, viulun sointi kiinteänä ja notkeana ja kaikki vastukset suvereenisti taklattuna. Tulkinnan ytimenä on enemmän vimmainen intensiteetti kuin haltioitunut näynomaisuus, mutta minkä vihjaavassa aistillisuudessa häviää, sen dramaattisessa jännitteessä voittaa. Alexander Liebreichin johtama Puolan RSO […]

Kaija Saariahon musiikissa erilaiset materiaalit ja niistä syntyvät aistimukset peilautuvat erilaisissa soittotavoissa ja sointiväreissä. Kovien ja pehmeiden, sileiden ja karheiden tai kirkkaiden ja tummien elementtien välillä on jännite, jolla on usein myös eroottinen vivahde. Porvoon Suvisoitossa ensi kesänä vieraileva amerikkalaisviulisti Jennifer Koh saa Saariahon musiikin aistillisen profiilin hehkumaan vuoroin herkkänä ja vuoroin demonisena. Sibelius-viulukilpailuihin sävelletyssä Tocarissa viulun olemus on tiivistetty olennaisimpaan, vastinparinaan Nicholas Hodgesin tarkoin käsittelemä piano. Cloud Trio jousille saa lyhyessä ajassa jo kolmannen […]

  Tapiola Sinfonietta on reilun kolmikymmenvuotisen historiansa ajan loistanut ensiluokkaisella ja yksilöllisellä puhallinsektiolla. Jaakko Luoma on soittanut orkesterin riveissä vuodesta 1993, vaikka väliin on mahtunut myös soolofagotistin työtä Pariisissa ja Berliinissä. Ajatus ”orkesterin klovnista” on kaukana Luoman kiinteäsaundisesta ja teknisesti hyvin hiotusta fagotinsoitosta. Hänen levynsä kertoo sankarillisen baritonaalisesta belcanto-instrumentista, jolla voi soittaa kauniisti, tunteikkaasti ja virtuoosisesti. Levyn kanteen kuvatut Eros ja Psyyke vihjaavat vain kaikkein korkeasoisimpaan kaksimielisyyteen. Hummelin fagottikonsertto on varhaisromanttisessa juohevuudessaan levyn laajin ja […]

Vuonna 1727 Venäjän valtaistuimelle nousi 12-vuotias Pietari II, joka ehti hallita vain pari vuotta ennen kuin kuoli isorokkoon vuonna 1730. Hänen isoisänsä Pietari Suuren kuolemaan saakka Venäjän ja Ruotsin suhteita varjosti Suuri Pohjan sota, ja nuori tsaari ennätti herättää toiveita rauhaisammista ulkosuhteista. Venäjän Ruotsin-suurlähettiläs kreivi Nikolai Golovin innostui näistä mahdollisuuksista niin paljon, että tilasi vuonna 1728 Ruotsin hovisäveltäjä Johann Helmich Romanilta musiikkia Pietari II:n kunniaksi. Romanin musiikki on säilynyt numeroituna kokonaisuutena, josta puuttuvat niin soitinvalinnat […]

Mozart sävelsi pianokonsertot KV 450 (nro 15) ja KV 451 (nro 16) alkuvuodesta 1784 ja lupasi niiden laittavan soittajat hikoilemaan. Teokset ovat siis säveltäjänsä mittapuulla virtuoosisia, mutta Jean-Efflam Bavouzet’n ja Manchester Cameratan esityksistä ei erotu hien hajua. Päinvastoin, he antavat Mozartin kekseliäisyyden ja taituruuden loistaa täydellä terällä, muistaen myös musiikkiin tunkeutuvat vakavat varjostukset. Harvemmin kuullut konsertot eivät ole vain säihkyviä suupaloja, vaan niistä pulppuaa myös Bavouzet’n ja kumppanien älykkäästi tarjoilemaa henkevyyttä, tunteikkuutta ja yksinkertaisuuteen kätkettyä […]

Deutsche Grammophonen levytyssopimus on korealaiselle Seong-Jin Cholle paitsi kunnia myös hieman ongelmallinen velvollisuus. 24-vuotias nuorukainen joutuu jo nyt kilpailemaan koko legendajoukon kanssa klassisen pianokirjallisuuden perusteosten parissa, vaikka oma sanottava on vasta kehittymässä. Hienosti hän on silti Chopin– ja Debussy-levyillään pärjännyt, ja nyt on vuorossa Mozartia. Jos d-molli-konserton tulkintaa kuuntelee vertailematta kehenkään, kyllähän se raikkaasti sujuu – varsinkin kun Yannick Nézet-Séquinin johtama Euroopan kamariorkesteri tukee purevan periodihenkisin ottein. Cho eläytyy teoksen tragiikkaan joskus vähän tempoilevin korostuksin, […]

Sodanjälkeisestä modernismista on alkanut kiteytyä klassikoita, joita esitetään ja levytetään yhä uudelleen. Witold Lutoslawskin ja Henri Dutilleux’n vuonna 1970 Mstislav Rostropovitsille säveltämät sellokonsertot kuuluvat tähän joukkoon. Kuuluisa kantaesittäjä antoi teoksille lentävän lähdön, mutta sen jälkeen niihin ovat tarttuneet kymmenet muut sellistit, viimeisimpänä saksalais-kanadalainen Johannes Moser. Hänen tulkintojaan leimaa germaaninen päättäväisyys ja viimeistely, johon Thomas Søndergårdin johtama Berliinin RSO antaa aktiivisen panoksen. Molemmissa teoksissa konserton idea on ajateltu uusiksi. Lutoslawskilla solistin ja orkesterin välisestä konfliktista on […]