Orkesterit ja konsertot

Italialainen concerto grosso, “suuri konsertto”, on barokin orkesterimusiikin kuningaslaji, mutta valtavasta aineistosta ohjelmistossa pyörivät yhä uudelleen näytteet Vivaldin, Händelin ja Corellin op. 6 teoksista. Francesco Geminianin (1687-1762) kuusi konserttoa op. 7 on painettu vuonna 1748, ja ne edustavat lajin myöhäistä huippua. Händelin ja Bachin lailla Geminiani pyrkii op. 7 teoksissaan synteesiin barokin eri aineksista, vaikka pohjalla kuuluu hänen opettajansa Corellin lämmin juhlavuus. Kuudesta konsertosta puolet on mollissa, puolet duurissa, yksi on viisiosainen, kaksi neli- ja […]

Johannes Brahms: sinfoniat nro 1–4. Staatskapelle Berlin, joht. Daniel Barenboim. Deutsche Grammophon 4835251 4 Cd.   Brahmsin sinfonioista ilmestyy paljon levytyksiä. Suomalaisvoimin tehdyistä tuoreita ovat Tapiola Sinfoniettan ja Mario Venzagon sekä Turun filharmonisen orkesterin ja Leif Segerstamin äärimmäisen erilaiset versiot sekä Jukka-Pekka Sarasteen Kölnissä tekemä sarja, joka on kerännyt kehuja mutta myös kritiikkiä kompromissien keskitiestään. Suurten huippuorkesterien kohdalla rima on korkealla, ja parhaiten sen on ylittänyt Riccardo Chaillyn ja Leipzigin Gewandhaus-orkesterin energinen ja samalle syväsointinen […]

Stravinsky oli pesunkestävästi venäläinen säveltäjä, mutta venäläiset esittäjät ovat joutuneet usein hakoteille tulkitessaan hänen tarkoin rajattua taidettaan. Laskiaistunnelmaa tuprutteleva Petrushka-baletti tulvii värejä ja mielikuvia vanhan Venäjän maslennitsa-juhlista, mutta siinä on myös bitonaalista kirpeyttä ja terävä rytminen draivi, joka Valeri Gergijeviltä ja Mariinski-orkesterilta jää sivuosaan. Gergijevin ote on lähinnä maalaileva. Hän poimii partituurista maukkaita yksityiskohtia, ja sooloissa riittää luonnetta, mutta kokonaisuus kuulostaa hajanaiselta ja väsyneeltä. Stravinskyn musiikkiin kuuluva energia ja draama toteutuvat vain ajoittain, ja se […]

Richard Straussin baletti Schlagobers (”Kermavaahtoa”) on juuri niin höttöinen ja suussa sulava, kuin nimi antaa olettaa. Vuonna 1924 sen valssitahtiset muistot wieniläisten sokerileivonnaisten sotaa edeltäneestä kulta-ajasta eivät ottaneet tulta, mutta nykykuulijalle sen taitavalla orkesterinkäsittelyllä kuorrutetut herkut maistuvat herkulliselta, alhaisesta ravintosisällöstä huolimatta. Ranskankielisen Sveitsin orkesterin peräsimeen asettunut Jonathan Nott ottaa baletin orkesterisarjasta ilon irti, ja soittajat silaavat virtuoosihaasteet notkeasti keimaillen. Straussin seuraksi on valikoitunut vähän kummallisia kumppaneita. Debussyn Jeux’llä (1913) on flirttaileva puolensa, mutta teoksen avoin […]

”Olet puhtaan ilon kevätpuro, jumalan lähettämä sielujemme virkistäjä. Kun sinä täytät kipeän sydämen, kaikki tuska kaikkoaa, lempeästi liukenee.” Skrjabin sävelsi ensimmäisen sinfoniansa vuonna 1900 ja kirjoitti itse myös finaalin ylistyksen luonnolle. Nikolai Golovanov tai Jevgeni Svetlanov ovat pystyneet tarttumaan näihin näkyihin sumeilematta, mutta suurin osa nykytulkitsijoista kainostelee kirkasotsaista idealismia ja hehkeää sävelkieltä ja keskittyy partituurin yksityiskohtia pulppuavaan rikkauteen. Näin myös Vasili Petrenko, joka saa levyllään päätökseen Oslon filharmonikoiden kanssa toteuttamansa Skrjabin-syklin. Sinfonian tunnelatauksessa on sekä […]

Shostakovitshin kahdeksas sinfonia valmistui toisen maailmansodan synkimmissä syövereissä, ja harvoin on jonkin historiallisen hetken erityislaatu löytänyt tiensä yhtä vakuuttavasti musiikkiin. Venäläisessä perinteessä on korostettu sinfonian musertavaa voimaa ja repiviä huipentumia. Andris Nelsons ja Bostonin sinfonikot levyttivät teoksen taannoin näyttävyydellä, joka muistutti sota- ja toimintaelokuvien karmean komeita tuhospektaakkeleja. Konserttitaltioinnissaan Gianandrea Noseda eliminoi teoksesta myös militaristisen loiston. Avausosan kuva raunioituneesta maailmasta soi orkesterin matalissa jousissa tylyn riisuttuna. LSO:n puhallinsoolot soivat sitä vasten kuin huutavan ääni pimeässä korvessa, […]

Heino Eller (1887-1970) on virolaisen taidemusiikin suuri taustahahmo, joka mainitaan useimmin mm. Eduard Tubinin, Arvo Pärtin ja Lepo Sumeran opettajana. Kaikilla heillä oli vain hyvää kerrottavaa maansa vaikeimpien vaiheiden läpi eläneen opettajansa avarakatseisesta hengen viljelystä. Eller oli itse viulisti, ja sen huomaa hänen vuonna 1937 valmistuneesta viulukonsertostaan. Teoksessa yhdistyvät romanttinen tunnelataus, raikas klassismi ja vienosti modernit mausteet. Viulusoolo on kirkkaasti pääosassa ja Baiba Skride selvittää sen häikäisevällä intensiteetillä. Ongelmaksi jää huonosti motivoitu orkesteriosuus. Olari Elts […]

Ei ole parempaa tapaa aloittaa uutta vuotta kuin kuunnella Bachin Brandenburgilaisia konserttoja. Ne ovat niin kestävästi hyvää musiikkia, että tuskin mikään levytys tuottaa pettymystä, mutta Alfredo Bernardinin ja Zefiro-kamariorkesterin tulkinnat ovat innostavimpia pitkiin aikoihin. Nopeiden osien tempot ovat riuskoja, mutta niiden aikana ennättää tapahtua paljon. Toisen konserton ääriosat ovat trumpetti- ja viulusooloineen häikäisevän virtuoosisia, mutta ensimmäisessä konsertossa on tilaa myös muhkeille käyrätorville ja elegiselle Adagiolle. Kolmannen konserton jousiartikulaatiota ei ole hukattu päistikkaiseen menoon, ja neljännessä […]

Kesällä menehtynyt suuri säveltäjä-kapellimestari Oliver Knussen nähtiin vielä viime keväänä johtajavieraana Suomessakin. Ondine on nyt julkaissut kaksi Knussenin johtamaa, vuonna 2010 tehtyä liveäänitystä tälle läheisestä Julian Andersonin musiikista. Levy esittelee kaksi Andersonin luontovisiota. Sekä baletiksi että konserttiteokseksi tarkoitettu, miniatyyrimäinen The Comedy of Change (2009) ihmettelee luonnon muutosvoimaisuutta Darwinin jalanjäljissä ja vie ajatukset Galapagossaarten eläimiin. Lontoo Sinfonietta työstää hellästi Andersonin lyyris-kompleksia tyyliä, jossa on yhteyksiä Knussenin omaan siron maagiseen sävelkieleen. Alunperin vuoden 2006 BBC Promseille kirjoitettu […]

Katso, itse meri, ja sen rajattomalla, aaltoilevalla rinnalla, laivat!” Amerikkalaisen Walt Whitmanin runot muuttuvat Ralph Vaughan Williamsin ensimmäisessä sinfoniassa (A Sea Symphony, 1909) englantilaisen merenkävijäkansan uskontunnustuksiksi. Aihe uppoaa virtaviivaisesti klassiseen malliin – hidas osa näkynä yölliseltä rannalta, scherzo aaltojen leikkinä ja finaali löytöretkeilijöiden seikkailuna. Sivukorvaan voi osua myös maailmanvalloittajien sumeilemattomuutta, mutta eepoksen käsky purjehtia aina vain kauemmas tulee ottaa ennen kaikkea taiteellisena haasteena.   Martyn Brabbins ja BBC:n sinfonikot kuoroineen vastaavat haasteeseen täysin purjein. Orkesterista […]

Konserttisaksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo on sinnikkäästi metsästänyt unhoon painuneita 1900-luvun alkupuolen saksofonikonserttoja ja ensilevyttänyt nyt kokonaisuuden, jonka tyylit vaihtelevat salonkimusiikista uusklassismiin. Levyhanke on kuitenkin jäänyt puolitiehen: Tuomisalo tehtailee esitykset esittelevässä hengessä ujostellen tarjolla olevaa virtuositeettia ja tunnevoimaa, ja levylle koottu orkesteri soi varsin arasti ja jähmeästi – epäilemättä erillinen kapellimestari olisi auttanut saamaan musiikin lentoon ja tuonut esityksiin eloa. Levyn kohokohtia on suomalaisen Yrjö Gunaropuloksen klassisen muhkea, traditionalistis-romanttinen ja aikoinaan supersuosittu saksofonikonsertto (1935), jonka luultiin kadonneen […]

Rued Langgaard (1893-1952) peri sinfoniaformaattinsa ja sävelkielensä romantikoilta, mutta eksentrisen luonteenlaatunsa hän sai syntymälahjana. Niinpä hänestä tuli yksi pohjoismaisen musiikin itsepäisistä ja erakkomaisista oman tien tallaajista, joka sanojensa mukaan vaelsi ”pyhiä polkuja, jotka eivät ole avoinna ihmisille, vaan ainoastaan hengelle.” Langgaardin kuusitoista sinfoniaa ovat kosmisten voimien, valon ja pimeyden, mittelöjä, joissa pääosassa soi Wagnerilta ja Richard Straussilta omaksuttu orkesterimyllerrys. Siinä Wienin filharmonikoista on eittämätöntä etua verrattuna Langgaardin kaikki sinfoniat Dacapolle levyttäneeseen Tanskan Kansallisorkesteriin. Sakari Oramon […]