Venäläinen trumpetinsoitto oli aikoinaan voimalaji, joka poikkesi kuuluvasti länsimaisista ihanteista. Suomessa vieraillut ja opettanut ukrainalaistaustainen Timofei Dokshitzer (1921–2005) edusti suoraa ja kaiken läpäisevää neuvostotrumpetismia, jolle Arutjunjanin ja Weinbergin railakkaan virtuoosiset konsertot sopivat kuin smetana borssikeittoon. Dokshitzerin muistolle levynsä omistanut kanadalaistrumpetisti Paul Merkelo tunnistaa tyylilajin, ja yhteistyö Hans Grafin johtaman Venäjän Kansallisorkesterin kanssa on asianmukaisen reipasta. Parhaimmillaan Merkelo on Arutjunjanin armenialaismelodioita pursuavassa lyhyessä koitoksessa (1950).
Weinbergin trumpettikonserton (1967) kolmiosainen rakennelma – Etydejä, Episodeja ja Fanfaareja – poikkeaa sopivasti kaavasta, ja vaikka lainaukset Carmenista, Mahlerilta ja Rimskiltä voivat tuntua osoittelevilta, musiikissa on riittävästi raikasta omaperäisyyttä. Merkelo ei ole käänteissään ihan yhtä sulava kuin Sergei Nakariakov levytyksessään (Teldec), mutta tästä musiikista ei pidäkään siistiä kaikkia särmiä. Levyn erikoisuus on Dokshitzerin säveltäjän luvalla laatima sovitus Shostakovitshin ensimmäisestä pianokonsertosta, jossa trumpettiosuutta on laajennettu mm. siirtämällä sille pianosooloja. Säveltäjän oma versio toimii paremmin, mutta rämäpäinen teos kestää tällaisetkin muutokset. Merkelo, Graf ja venäläisorkesteri todistavat, että saavat trumpetistitkin joskus vetää kotiin päin.
Antti Häyrynen
