Shostakovitsh olisi voinut elättää itsensä kevyen musiikin säveltäjänä, mutta valitsi monumentaalisen sinfonikon kaidemman tien. Hänen tansseistaan jazz- ja varietee-orkestereille tulvii entisaikain ulkoilmakonserttien raikkaus ja ronskius, tarttuvat melodiat, iskevä soitinnus ja satiirinen huumori. Jälkimmäinen nousee pääosaan sarjassa baletista Kultainen aika. Johdannon parodinen valssi, kuuluisa riitasointuinen polkka ja kouraiseva Adagio räiskyvät 1920-luvun vapauden tunnetta. Samasta lähteestä on peräisin Shostakovitshin versio Vincent Youmansin iskelmästä Teetä kahdelle (Tahiti Trot), jonka Andrew Litton miltei rakastaa hengiltä tulkinnassaan.
Levyn muissa tanssisarjoissa ote on kiltimpi, mutta terävine trumpetteineen, lumoavine saksofoneineen ja vibreeraavine pasuunasooloineen yhtä valloittava. Littonilla ja Singaporen sinfonikoilla on ollut korviin pistävän hauskaa – jopa niin, että levylehdykän takakanteenkin on löydetty kuva nauravasta Shostakovitshista. Jotkut ovat levyttäneet näitä kappaleita riehakkaamminkin, mutta singaporelaisten viimeistely tai hieno monikanavaäänitys eivät tee musiikista liian hygieenistä. Litton tavoittaa hyväntuulisen, mutta teatraalisiin ulostuloihin valmiin estradimeiningin. Tunteelliset romanssit ja valssit vuodattavat slaavilaista kaihoa, mutta ilonpidon keskellä itää myös pirteä anarkismin siemen.
Antti Häyrynen
