Toivo Kuula ei löytänyt orkesterimusiikkiinsa samaa latausta kuin yksin- tai kuorolauluihinsa. Varmaan kapellimestarina työskennellyt säveltäjä olisi ilman ennenaikaista kuolemaansa päässyt tälläkin saralla pysyvämpiin saavutuksiin, mutta näihin dokumentteihin on jälkipolvien tyytyminen. Kiinnostavimpia ovat kaksi Eteläpohjalaista sarjaa, joissa kansallisromanttinen folkloristiikka kohtaa idyllisen impressionismin. Reipasta ja ajoin demonistakin tanhumeininkiä suuremman vaikutuksen tekevät mietiskelevät ja alakuloisesti sävyttyneet luontokuvat.
Leif Segerstam ja Turun filharmoninen orkesteri valavat näihin kohtauksiin suurta lämpöä ja taitettuja värejä. Kuula on näissä suurelle yleisölle sävelletyissä teoksissa matkalla orkesterilyriikkaan, johon ei koskaan ennättänyt perille. Suuresta ja mahtipontisesta Juhlamarssista puuttuu sellainen herkkyys, joka on tehnyt Kuulan Häämarssista niin suositun. Preludia ja fuugaa leimaa opinnäytemäisyys, jossa Kuulan yksilölliset piirteet jäävät taustalle. Levy tuo esiin puuttuvan lenkin suomalaisesta orkesteriromantiikasta, joka näissä esityksissä tuskin voi olla puhuttelematta kotimaista kuulijaa.
Antti Häyrynen
