sunnuntai marraskuu 27. 2022

Lutoslawskin persoonalliset kokeilut

Witold Lutoslawski: pianokonsertto, sinfonia nro 2. Krystian Zimerman ja Berliinin filharmonikot, joht. Sir Simon Rattle. DG 4794919.

 

Witold Lutoslawski kumartaa perinteelle vuonna 1988 valmistuneessa pianokonsertossaan. Virtuoosisuudessaan se kuulostaa Prokofjevin jatkeelta, mutta silti sen rikkaissa soinneissa kuluu myös eletty modernismin elämä. Alun lintukonsertti, jossa pianon ja orkesterin viserrykset ja pyrähdykset täyttävät vähitellen ilman, on lumoava. Krystian Zimerman kantaesitti teoksen ja myös levytti sen pian sen jälkeen säveltäjän johdolla. Sir Simon Rattlen ja berliiniläisten kesken syntyy kuitenkin niin valpas ja energinen yhteys, että uusi versio perustelee itsensä. Nuoren Zimermanin elegantti iskevyys on tallella, mutta kokemus tuo syvyyttä, mikä kuuluu erityisesti hitaan osan yksinäisissä meditoinneissa.

Toinen sinfonia oli Lutoslawskin askel tuoda aleatorinen kontrapunkti – jossa orkesteri saa paikoitellen irrottautua nuottien kahleista – suureen muotoon. Berliiniläisten esitys osoittaa, millaista alkuvoimaa yhtenäisyyteen tottunut orkesteri voi luoda irralleen päästäessään. Alun eksyksissä harhailevat tekstuurit kiteytyvät orkestraaliseksi tulivuorenpurkaukseksi, ja tuhon jälkeen katsellaan apeina autioitunutta maata. Rattlen tulkinnassa kontrolli ja arvaamattomassa nyt-hetkessä eläminen toimivat jännitteisessä suhteessa.

Harri Kuusisaari

 

orkesterit ja konsertot