tiistai kesäkuu 28. 2022

Witold Lutoslawski

Witold Lutoslawski: sinfoniat nro 2 ja 3. RSO, joht. Hannu Lintu. Ondine ODE 1332.5

 

L

utoslawskin sinfonioiden hyvistä levytyksistä ei ole varsinaisesti pulaa. Säveltäjä itse on johtanut niissä sekä puolalaisorkestereita että Berliinin filharmonikkoja, Antoni Witin Naxos-sarja ja Esa-Pekka Salosen Los Angelesissa tekemät levytykset ovat erinomaisia. Mutta yhdessä suhteessa RSO:n ja Hannu Linnun Ondine-sarja voittaa kaikki: äänityksen laadussa ja soiton terävässä selkeydessä. Ote on pureva ja esittelevä, jokainen detalji kuuluu. Laura Heikinheimon tuottamilla levyillä äänitys on yhtä aikaa sekä avara että kirkkaasti erotteleva. Ikään kuin kuulija astuisi kapellimestarin paikalle sen sijaan että kuuntelisi salin perältä. Lutoslawskin moderni henki ja rakenteiden nerokkuus välittyvät, mutta toisinaan takana vaanii kliinisyyden vaara.

On kiinnostavaa verrata esimerkiksi toista sinfoniaa Linnun ja Sir Simon Rattlen johtamana (Berliinin filharmonikot, DG). RSO:lla aleatoriset vipellykset ovat abstrakteja ja lyhytjänteisiä, kun taas berliiniläisillä ne tuntuvat kumpuavan alitajunnan hämäristä, ja kokonaisuus tekee syvällisemmän vaikutuksen. Taitavasti Lintu ja RSO kuitenkin rakentavat sinfonian kaarroksen kohti kokonaisempia rakenteita, ja lopun rytmisessä pyörteessä saavutetaan jo hurmioituneisuus.

Kolmas sinfonia on intensiteetissään vielä parempi. Toistuva tykitysaihe säilyttää ankaruutensa, ja fragmentaarisuudessa on tragiikkaa: asiat eivät oikein pääse jaloilleen, vaan ne ammutaan alas. Teoksessa voi nähdä yhtymäkohtia Puolan 1980-luvun tilanteeseen Solidaarisuusliikkeen protesteineen ja sotatilan julistuksineen. Draama kaartuu vääjäämättömänä, ja lopun aleatoriset myllerrykset julistavat, ettei vapauden voimaa voi estää mikään.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliHans Werner Henze
Seuraava artikkeliOlivier Messiaen

orkesterit ja konsertot