keskiviikko helmikuu 1. 2023

Sibelius-baletti leikkaa ja liimaa musiikkia ja harppoo säveltäjän elämää

Michal Krčmář ja Violetta Keller tuovat esiin Jeanin ja Ainon suhteen onnea ja alhoja Jorma Elon Sibelius-baletissa. ©Roosa Oksaharju

Kansallisbaletti juhlisti 100-vuotista taivaltaan tilaamalla koreografi Jorma Elolta Jean Sibeliuksen elämään perustuva kerronnallisen baletin. Suomalaisten into kansallisten suurmiesoopperoiden tekemiseen on tunnettua, mutta kansallissäveltäjään ei ole oopperassa uskallettu tarttua. Nyt baletti korvaa senkin puutteen. Teos on helposti lähestyttävä, mutta kovin syvälle se ei kohteeseensa yllä.

Sibelius on suomalaisessa balettimusiikissa eniten käytetty säveltäjä – paradoksaalisesti, sillä hän ei säveltänyt yhtään balettia. 1930-luvulta alkaen nähtiin ensin muutama juonipohjainen teos (mm. SatuScaramouche), mutta pian todettiin, että realismi ei sovi Sibeliuksen musiikkiin, ja abstraktimpi tyyli alkoi saada valtaa.

Viimeisin huipentuma kehityksessä oli Tero Saarisen koreografia Kullervo-sinfoniaan, sillä se onnistui hyödyntämään musiikkia sellaisenaan ja kertomaan tanssilla joitain ajankohtaista ja samalla yleispätevää syrjäytymisestä ja koston kierteestä. Sitä ennen Jorma Uotisen Lasisonaatti pyrki säveltäjän sisäisen maailman ja inspiraatioiden äärelle.

Jorma Elonkin on kantanut kortensa kekoon tekemällä teoksen Twisted Shadow(2002) Sibeliuksen viulukonserttoon finaaliin ja Tuonelan Joutseneen. Viulukonserton osuus on siirretty myös uuteen balettiin, ja se on sen parasta antia – puhtaasti liikkeeseen nojaavaa ja rosoista twistiä sisältävää. Se kuvaa koreografin mukaan Suomen villiä kevättä, jossa mahla virtaa puissa, ja ihmisten riehakkuus menee jo hulluuden puolelle. Hienosti Kansallisbaletin tanssijat sen tekivät – itse asiassa paremmin kuin vuonna 2002. Tanssijoiden taso on nykyään korkeaa luokkaa.

Toinen onnistunut ”sisäinen näky” oli viidennen sinfonian finaalia käyttävä kohtaus. Suurin osa balettia on silti realistista juonikerrontaa. Se tuntui vähän aikansa eläneeltä, vaikka Elo osaakin karakterisoida hahmoja erilaisilla liiketyypeillä: vuokraisäntä on käärmemäinen ja Wienin ihastus kissamainen jne.

Teos harppoo läpi Sibeliuksen elämänvaiheita: Aino-vaimon tapaaminen, kihlaus ja matka Wieniin, Kirsti-tyttären kuolema ja matka Italiaan, Suomen sisällissota ja kansalliseksi sankariksi kohoaminen. Avioliiton karikot tulevat esiin, Wienissä Jean lankeaa bordellien houkutuksiin eikä pääse filharmonikkoihin. Alkoholi vetää, ja orkesteriharjoituksissakin on vaikeaa. Kriitikotkaan eivät ymmärrä viulukonserttoa.

Näyttäväliikkeinen Henry Grey ja muut tanssijat tekivät viulukonsertosta tanssillisen huipentuman. ©Roosa Oksaharju

Kaikki tämä rullaa ohi periaatteessa sujuvasti, lyhyin elokuvamaisin leikkauksin, mutta  teemoihin ei ehditä syventyä niin, että ne koskettaisivat. Asioihin viitataan, mutta niitä ei käsitellä niin, että baletti perustelisi itsensä tanssin keinoin. Jeanin suhdetta Ainoon koreografi onneksi malttaa rakentaa pitkäjänteisemmin, ja se toimiikin teoksen selkärankana.

Tunnollisen kronologian sijaan olisi kannattanut tarttua enemmän taiteellisiin impulsseihin ja sellaisiin puoliin Sibeliuksen musiikissa, joissa on tanssillista sytykettä. Elo onkin elementissään liikkeen rikkaana kuljettajana, esimerkiksi tansseissa Järnefeltien huvilalla.

Wienin osuus olisi antanut mahdollisuuden wienervalssien aistillisella dekadenssilla herkutteluun, mutta nyt se kääntyy vähän revyymäiseksi. Musiikkivalintakaan ei mene nappiin, sillä Richard Straussin Ruusuritari-sarjan lyyrinen nostalgisuus ei sovi ollenkaan kuvattuun bordellitunnelmaan.

Sibeliuksen syntymäpäiväjuhlien kohdalla Elo tuntuu halunneen ottaa etäisyyttä kansalliseen herooisuuteen, sillä Finlandian aikana tanssitaan niin kevytmielisesti keikaroiden, että sen kokee jo parodiseksi. Onnellinen perhe luistelemassa on vähän kliseinen, päälle liimattu, vaikka Elo onkin jääkiekkomiehiä.

Musiikkidramaturgiaa Elo rakentaa yksityiskohtaisesti lyhyin viittauksin: Melisanden herkkä musiikki kuvaa Ainoa, Myrskyn moderni pauhu Ellin kuolemaa jne. En kuitenkaan pitänyt hänen tavastaan pätkiä teoksia, aloittaa keskeltä ja yhdistellä vailla taukoa. Siitä tuli hajanainen vaikutelma.

Kyllä, tiedän hyvin, että baletti- ja teatterimusiikki toimii näyttämön ehdoilla, ja jos teoksia pitää muokata sisällön tarpeiden mukaisesti, se tehdään. Mutta jos saumat jäävät irvistämään ja jatkumot katkeilevat, se ole hyvää musiikin käyttöä. Musiikkinumeroja Sibelius-baletissa on yli 20 kappaletta, niiden joukossa 1., 2, ja 5. sinfonian pätkiä. Näyttämömusiikki on helpommin tilanteisiin muokattavaa, ja ne kohdat toimivat paremmin.

Esiintyjiä ei käy moittiminen. Michal Krčmář ei yrittänytkään näytellä Sibeliusta suurin elkein vaan luotti linjakkaaseen liikkeeseen. Roolikuvasta jäi silti puuttumaan taiteilijan sisästä kamppailua. Rebecca Kingin vahvan tulkinnan ansiosta Ainon itsenäinen rooli korostui. Kapellimestari Olari Elts antoi musiikin soida täysipainoisesti ja sopeutui hyvin myös karaktäärien, rytmien tunnelmien äkillisiin vaihdoksiin.

Robert Perdziolan suunnittelemat realistiset mökkilavastukset olivat kuin aikojen takaa, mutta geometrisina kuvioina laskeutuvat verhot loivat valojen (Brandon Stirling Baker) kanssa tunnelmallisia tiloja. Ensi-illassa soitettiin Ukrainan kansallislaulua ja heiluteltiin Ukrainan lippuja.

Harri Kuusisaari

 

 

Kritiikit