Musiikkitieteen professori Eero Tarastin (s. 1948) luennot kuuluvat elävimpiin muistoihini Helsingin yliopistolta. Harva luennoitsija kykeni piirtämään yhtä laaja-alaista kuvaa Euroopan kulttuurihistoriasta: milloin siirryttiin Wagnerin oopperoista Kalevalan myytteihin ja Proustin romaanitaiteeseen, milloin semioottinen malli avasi tuoreen näkökulman Chopinin balladiin professorin itsensä soittamana. Kurkistuksia samaan maailmaan tarjoilee Tarastin rehevä muistelmateos Moi ja soi, mutta henkilökohtaisemmalla otteella: mukana on runsaasti inhimillistä väriä ja pilkettä silmäkulmassa.
Moi ja soi punoo yhteen kirjoittajan elämänpolun sekä musiikkitieteen ja semiotiikan kehityksen Suomessa. Proustmaisesti säikeilevät juonilangat piirtävät tarkkoja yksityiskohtia vuosikymmenten varrella käydyistä keskusteluista, kuulluista sävelistä ja maistelluista herkuista. Ja ennen kaikkea kohdatuista ihmisistä: musiikki ja tiede ovat pohjimmiltaan sosiaalisia maailmoja.
Tarastista näyttää kasvaneen synnynnäinen kosmopoliitti, jolle on luontevaa hakea jo nuorena oppia Saksasta, Ranskasta ja Brasiliasta saakka. Omimmillaan hän on Pariisissa, jossa hän pääsee muun muassa aikansa merkittävimpiin ajattelijoihin kuuluneiden Claude Lévi-Straussin ja A. J. Greimasin oppilaaksi. Sopii miettiä, miten paljon vähemmän kansainvälistä Suomen musiikkitiede – ja moni Helsingissä kasvatettu musiikkitieteilijäsukupolvi – olisi ollut ilman näitä vaikutteita.
Teoreettisiin yliopisto-opintoihin tasapainoa tuo muusikkous. Puoliso Eilakin löytyy Sibelius-Akatemialta, ja Pariisissa Tarasti opiskelee pianonsoittoa legendaaristen Jules Gentilin ja Jacques Févrierin johdolla. Ympäröivää maailmaa sivistyneesti muistikirjoihin käsitteellistävästä pikkuvanhasta esiteinistä kasvaa kuin huomaamatta nuori professori, joka viihtyy myös flyygelin äärellä. Tässä hän seuraa edeltäjänsä Erik Tawaststjernan jalanjälkiä.
Maailmalla Tarasti tunnetaan parhaiten tutkimustyöstään. Vuonna 1978 valmistunut väitöskirja myytistä Sibeliuksen, Wagnerin ja Stravinskin teoksissa oli uraauurtava ja rakensi merkittävästi semiotiikan tutkimusperinnettä Suomessa. Eikä vain Suomessa: Tarasti nousi kansainvälisesti arvostetuimpiin musiikkisemiootikoihin, ja hänen perustamanaan ja johtamanaan Imatralla toimi lähes 30 vuoden ajan kansainvälinen semiotiikan instituutti. Instituutti toi Suomeen koko joukon tieteen huippunimiä, mutta ala myös vei Tarastia itseään ympäri maailmaa ja johti tuttavuuteen Umberto Econ kaltaisten supertähtien kanssa. Tästä kaikesta Moi ja soi kertoo seikkaperäisesti.
Laajempien kehityskulkujen osalta muistelmia kuitenkin varjostaa melankolinen pohjavire. Jotain kummallista tapahtui 2010-luvulla: vuosia rakennettu Imatran instituutti menetti odottamatta opetusministeriön tuen, ja koulutusleikkaukset rankaisivat Helsingin yliopiston musiikkitiedettä ankaralla kädellä. Instituutti sentään jatkaa toimintaansa Liettuassa, mutta ketä mahtaisi palvella musiikkitieteellisen osaamisen siirtyminen pois Suomesta?
Omaa uraansa Tarasti tarkastelee inhimillisellä, kepeän itseironisellakin otteella. Muistelmat olisivat paikoitellen hyötyneet huolellisemmasta editoinnista, mutta juuri runsaudessaan teos tarjoaa paljon riemastuttavia löytöjä. Tiedemaailman sosiaalisia sääntöjä, raakoja kilpailuasetelmia ja monisyisiä julkaisuprosesseja Tarasti kuvaa riemastuttavalla rehellisyydellä. Henkilökohtainen ääni tuo kirjaan aimo annoksen sympaattisuutta, jota runsas kuvamateriaali elävästi tukee. Omaan tyyliinsä Tarasti ei paina muita alas vaan antaa kollegoidensa ja oppilaidensa loistaa.
Semiotiikkaa itseään muistelmat eivät tarjoa kuin pieninä välähdyksinä. Aivan viimeisillä sivuilla Tarasti kuitenkin asettaa oman elämänsä semioottiseen kehykseen, ja tässä hän puhuu äänellä, jonka hänen kaikki oppilaansa epäilemättä tunnistavat. Lopussa myös risteytyvät selvimmin moi ja soi. Jätettäköön lukijan selvitettäväksi, mihin veikeät termit viittaavat.
Lasse Lehtonen
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Eero Tarastin oppilas.
