Säveltäjä ja musiikkitoimittaja Osmo Tapio Räihälä pohtii kirjassaan, miksi nykymusiikki on vaikeaa. Kirja on katsaus taiteen, musiikin ja säveltämisen olemukseen. Se on myös tiivis johdatus musiikin historiaan ja nykymusiikin tyyleihin. Myös Räihälän omaa musiikillista elämäntaivalta käydään läpi. Kirja on ansiokas kokonaisuus, vaikka kritisoitavaakin löytyy.
Nykymusiikin alku
Kirjan keskeisiä teemoja on klassisen ja nykymusiikin ero, joka ajoitetaan toisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Darmstadtin tunnetuilla kesäkursseilla muovautunut, lähinnä sarjallisiin menetelmiin nojaava sävellystapa nosti vaikeaselkoisuuden laadun mittariksi musiikissa. Ja yleisö äänesti jaloillaan. Syntyi Räihälän osuvasti nimeämä ”Darmstadtin paradoksi”.
Toisaalta myös historiaa tulkittiin rajusti uudelleen, yksinkertaistaen ja typistäen. Muun muassa Arnold Schönbergin ja Anton Webernin sävellysteknistä esikuvallisuutta korostettiin sivuuttamalla heidän ajattelutapojensa esoteeriset piirteet. Harmonian yksisuuntaiseen kehityshistoriaan asettumaton musiikki – kuten Richard Straussin tuotanto – taas nähtiin poikkeukseksi tai jäänteeksi.
Räihälä analysoi hienosti darmstadtilaista sarjallisuuden ylivaltaa. Enemmänkin olisi voinut asiaa eritellä – olihan sodanjälkeisen säveltämisen abstraktiopainotus myös poliittista. Kansalliset, yhteiskunnalliset ja tunnesisällöt syrjäytettiin musiikista myös siksi, että ne liittyivät sosialistisiin ja fasistisiin vihollisjärjestelmiin. Tekniikkaa pidettiin neutraalina ja kansainvälisenä. Darmstadtiin juontuu siten toinenkin, yhä edelleen vaikuttava paradoksi: epäpoliittisen musiikin poliittisuus.
Salattua tietoa
Räihälän mukaan taide on taianomaista ja olemukseltaan tuntematonta. Musiikki on ”ei-semanttista” eli merkityssisällöistä vapaata kieltä. Lisäksi ”jokaisen teoksen tulee olla kuin arvoitus, joka kuulijan on ratkaistava”. Säveltäjä-kirjoittaja toteaa myös, että ”taiteen tehtävä on olla vertauskuva”.
Ajatuskulkua on haastavaa seurata. Kun kirjan mukaan selittämättömyys on taiteen olemassaolon edellytys, paras nykytaidemusiikki vaikuttaa olevan sellaista, joka ammentaa omasta arvoituksellisuudestaan.
Tämä on monimutkaista, muttei uutta. Uskomus musiikin itseriittoisuuteen (eli absoluuttisuuteen) on romanttis-modernistinen idea, jolla taidemusiikin erityisyyttä taajaan perustellaan. Musiikin pitäminen mysteerinä taas on ikiaikainen keino erottaa paitsi musiikin lajeja myös ihmisryhmiä toisistaan sen mukaan, kenellä on pääsy musiikin ”salattuun” tietoon, kuten sävellysteknisiin hienouksiin. Räihälä toteaakin, että ”klassinen musiikki tarvittiin erottamaan hoveissa, kirkoissa ja teattereissa esitetty musiikki kansanmusiikista”.
Nykymusiikin kohdalla voi kuitenkin pohtia, onko itseriittoiseksi ja erotusvoimaiseksi mysteeriksi eristäminen sille eduksi. Varmaa on se, että jos musiikki ei liity yhteisesti jaettuun maailmaan ja kulttuuriin, se kuolee pois ilman, että kukaan edes huomaa.
Tasa-arvon haasteet
Kirjan alkupuolta värittävät lukuisat seksuaalissävytteiset kielikuvat. Taide rinnastuu erotiikkaan. Sävelteoksen ”ulkopuolisista” tavoitteista on esimerkkeinä Berliozin ja Sibeliuksen ”biologiset” pyrkimykset. Stravinskyn Kevätuhrin kanssa koetaan ”eka kerta”.
Kirjan mieskuva on perinteinen: ajatellaan abstrakteja – paitsi silloin, kun tekee mieli.
Konventionaalinen suhde sukupuolirooleihin näkyy myös kirjoittamiskohteiden valinnoissa: ainoa kirjassa laajemmin käsitelty nainen on klassisesti orientoitunut sävellyksenopettaja Nadia Boulanger. Stereotyyppisen käsityksen mukaan miehet luovat itsenäisesti uutta, naiset opettavat perinteitä. Musiikkipuhe voi olla yhtä syrjivää kuin historia itse.
Räihälä kuitenkin tiedostaa valintojensa mieskeskeisyyden. Itsekritiikissäkin on silti oltava varovainen, kun se esitetään valkoisen eurooppalaismiehen etuoikeutetusta valta-asemasta käsin. Esimerkiksi klassisen musiikkikulttuurin epätasa-arvo tai rasismi eivät muutu vähemmän vakaviksi sillä, että todetaan koko kulttuurimme olevan sortava. Räihälän omaa pyrkimystä tasa-arvoisuuteen ei ole syytä epäillä, mutta hän varoo ärsyttämästä niitä, joille tasa-arvokysymykset eivät ole tärkeitä.
Ehkä tämä on pienen musiikkimaan ongelma: edestänsä löytää, jos on väärällä tavalla eri mieltä.
Erilaiset nykymusiikit
Teksti vilisee teräviä, iskulausemaisia kiteytyksiä. Paikoin musiikinhistorian mutkia oiotaan kuitenkin ongelmallisesti, muun muassa moderni modernismiin sekoittaen. Väite, että taidemusiikki olisi ”jalostunut” kansanmusiikista on virheellinen, eikä Palestrina ole tyyleineen ”yleispätevä” vaan itse itsensä kanonisoinut konservatiivi.
Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa on silti kokonaisuutena kattava, tarpeellinen ja vetävästi kirjoitettu puheenvuoro klassisen ja nykymusiikin puolesta. Nykymusiikin vaikeuteen kirja ei anna selitystä, muttei siihen pyrikään. Onhan vaikeudesta puhuminen hyväksi koettu tapa korostaa nykymusiikin taiteellista erityisyyttä ja itseisarvoa yhteiskunnassa. Samalla se tarjoaa säveltäjien itsekunnioitusta tukevan tekosyyn vähäisille yleisömäärille. Sävellysteknistä musiikin mystifiointia ja kylmän sodan aikaisia käsityksiä taiteen ja politiikan suhteesta on tässä mielessä toisteltu jo yli puoli vuosisataa.
Räihälä ryhmittelee nykysäveltäjiä sen mukaan, missä yhteyksissä heidän teoksiaan ei soiteta. Olisi kuitenkin muistettava myös ne säveltäjät, joita soitetaan laajasti ja jotka tekevät ”vaikeaa” mutta samalla suosittua, jaettuun todellisuuteemme liittyvää musiikkia. Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Kalevi Aho, Magnus Lindberg, Kaija Saariaho, Esa-Pekka Salonen ja Outi Tarkiainen.
Nykymusiikin vaikeus onkin myytti. On vain nykymusiikkia, jota yleisö haluaa kuulla ja nykymusiikkia, jota se ei halua kuulla.
Juha Torvinen
