torstai toukokuu 30. 2024

Shostakovitshin kauhu ja toivo

Dmitri Shostakovitsh: sinfoniat nro 8–10. Berliinin filharmonikot, joht. Kirill Petrenko. BPHR 220421.

Dmitri Shostakovitshin sinfonioista on viime vuosina ilmestynyt paljon hyviä levytyksiä, esimerkiksi Vasily Petrenkon Liverpoolissa ja Andris Nelsonsin Bostonissa tekemät kokonaislevitykset, mutta tuskin mikään niistä tuntuu niin intensiiviseltä kuin Kirill Petrenkon ja Berliinin filharmonikkojen uusi luksusversio (3 cd + Blur ray -video ja -audio) sinfonioista nro 8–10. Tarjolla on orkesterisoinnin rikkautta ja äänenlaatua, jolle mikään verrokeista ei pärjää. Lisäksi Petrenko tuntuu tavoittavan jotain hyvin ajankohtaista tästä musiikista. Sen taustalla soivat sota ja tyrannia. Kahdeksas sinfonia syntyi 1943 sodan keskellä mutta heijastaa yhtä lailla sisäisiä, Stalinin ajan kauhuja. Yhdeksäs on ironisessa kepeydessään musiikillisia kaksoismerkityksiä täynnä. Kymmenes taas kiteyttää säveltäjän henkilökohtaisen tarinan diktaattorin kynsissä.

Berliinin filharmonikkojen levy vie assosiaatiot myös kahteen viimeaikaiseen tragediaan, koronapandemiaan ja Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Esitykset on tallennettu vuonna 2020 koronasulun aikana ilman yleisöä. Petrenko kertoo, miten eristäytyneisyys avasi hänelle Shostakovitshin musiikkia uudella tavalla. Sota tuli myöhemmin, mutta venäläissyntyiselle kapellimestarille sinfoniat tuovat mieleen yhteydet Stalinin ja Putinin ajan välillä: ”Venäjä on jälleen diktatuurin alla, ja lukemattomat ihmiset pelkäävät olemassaolonsa puolesta – joko päälle putoilevien vihollispommien tai omien hallitsijoiden koston vuoksi”, hän kirjoittaa levykannessa.

Kirill Petrenkon ja Berliinin filharmonikkojen Shostakovitsh-esityksissä riittää intensiteettiä. © MONICA RITTERSHAUSS

Kahdeksannesta sinfoniasta muotoutuu Petrenkon käsissä psykologinen draama. Ensimmäisen osan painostavuus purkautuu musertaviin marsseihin. Toisen osan ironia viiltää ilkeästi, ja sotilassoittokunta raikaa. Kolmannen osan soitinryhmältä toiselle kiertävä kujanjuoksu tuo mieleen joko tankkien hyökkäyksen tai pakomatkan, joka keskivaiheilla vääristyy mielessä vaskien räikeäksi sirkusmusiikiksi. Silti jousisektion muhevuus (mm. alttoviulujen maaginen surulaulu Largo-osassa) ja puhaltimien yksilölliset soolot korostavat musiikin mahlermaista monitasoisuutta. Finaali valsseineen, soittimien yksinäisine harhailuineen ja säveltäjän musiikillisine monogrammeineen jättää arvoituksellisen olon.

Myös yhdeksännessä sinfoniassa berliiniläiset tuovat esiin Shostakovitshin musiikin yhteyksiä keskieurooppalaiseen traditioon. Soitossa on lähes wieniläisklassista otetta, mutta se on harhaa ja osoittautuu groteskiksi sirkukseksi, joka ennakoi katastrofia. Fagotin yksinäinen valituslaulu ennen finaalia avaa menneisyyden ja tulevaisuuden haudat. Kymmenennen sinfonian yhteydet Staliniin ja tämän vainoihin ovat ilmeiset, mutta enemmän kuin diktaattorin muotokuva se on kuitenkin säveltäjän oma kärsimysnäytelmä. Kirill Petrenko eläytyy siihen omakohtaisen tuntuisesti, ja orkesteri vastaa koko voimallaan ja kultivoituneella sointikulttuurillaan.

Harri Kuusisaari

kuukauden levyjä