Modernistiset säveltäjät ovat perinteisesti olleet varovaisia julistamaan. Kaija Saariaho (1952–2023) ei halunnut pysyä passiivisena ihmiskunnan kohtalonkysymyksissä, mutta loi taiteellisesti motivoituja ja suggestiivisia tapoja käsitellä niitä. Helsingin Kamarikuoron levylle kootuissa kuoroteoksissa Saariaho yhdistelee monipuolisesti ihmisääntä ja tekstilähteitä. Niistä syntyi modernia taidetta, joka sulkee kuulijan sisäänsä.
Levyesitteessä Saariaho kertoo aina inspiroituneensa kuorolaulun mahdollisuuksista, mutta perinteistä SATB-satsia on turha odottaa. Nuits, adieux (”Öitä, hyvästejä”) kuiskii ja huokailee yön ääniä Jacques Robaudin runoon ja jättää jäähyväisiä Balzacin sanoin. Teoksesta kuullaan kaksi versiota, elektroniikalla höystetty (1991) ja levyn päätteeksi à capella (1996). Säveltäjän kuolema lisää viimeisiin sanoihin riipaisevuutta: ”Hyvästi, sinä, joka tulet olemaan pelkkää rakkautta ja rukousta.”
Mieleltään järkkyneen Friedrich Hölderlinin tekstit ovat kiehtoneet monia moderneja säveltäjiä. Saariaho rakentaa Hölderlinin runofragmenteista omat onnelliset vuodenaikansa (Tag des Jahrs, 2001), jossa kuoron suhinat ja rapinat sulautuvat elektronisiin ääniin.
Poikansa Aleksi Barrièren kanssa Saariaho loi kuoroteoksia renessanssin kollektiivisessa hengessä. Echon! (2007) yhtenä innoittajana onkin toiminut Claude Le Jeunen motetti. Kaikutehoilla leikittelevän teoksen pohjana on antiikin myytti Ekhosta ja Narkissoksesta. Siitä erottuu huumoria, joka näyttäytyy myös lyhyessä Horloge, tais-toissa (2005), jossa laulajat yrittävät pysäyttää sitkeästi tikittävää kelloa. Vielä lyhyempi Überzeugung (Hölderlin, 2005) on soittimien säestämä aforismi.
Levylle otsikon antanut Reconnaissance (2020) on myöhäisin teos. Englannin kielellä nimi viittaa tutkimus- tai tiedusteluretkeen, ranskaksi taas jonkun jo tiedetyn asian tunnistamiseen. Barrièren teksti kokoaa futuristisen sateenvarjon alle mm. näytteitä Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvasta ja Hopi-intiaanien kielestä. Uusinta-kamariyhtyeen elävöittämästä kokonaisuudesta syntyy kuva hallitsemattomasti kasvavasta sivilisaatiosta, joka kaipaa enemmän peiliä kuin elintilaa.
Nils Schweckendiekin johtama Helsingin Kamarikuoro tekee kiitettävän tarkkaa työtä. Kuoro solisteineen tuottaa yhdessä ja erikseen kaikki äänet ja efektit, joita Saariahon persoonallinen polyfonia edellyttää. Mukaan mahtuu myös hetkiä, joissa jonkinmoinen pedanttius tuntuu ajavan runollisuuden ohi. Mutta Reconnaissancen päättävässä Requiemissa ollaan Saariahon taiteen ytimessä, jossa sisäinen maailma peilaa suurta universumia ja tulevaisuus aukeaa kaukaa menneisyydestä.
Antti Häyrynen
