Vapautumisen väyliä etsimässä

 

 

Musiikkipedagogiikassa improvisaatiolla on ollut viime vuosikymmeninä vain vähän jalansijaa – vaikka se kuuluikin olennaisesti esimerkiksi barokin ajan muusikon ilmaisupalettiin. Opetussuunnitelman perusteiden muutos on asettanut taidemusiikkia opettavat oppilaitokset uusien haasteiden eteen: improvisaation rooli opetuksessa lisääntyi sen myötä merkittävästi. Kolmelle pitkän linjan viulupedagogille, Heidi Marjaana Mantereelle, Arja Yurtsevenille ja Jaakko Ilvekselle improvisaatio edustaa muun muassa oppilaan oman äänen löytymistä ja ilmaisun vapautumista.

 

Diplomiviulisti ja musiikkipedagogi Heidi Marjaana Mantere on opiskellut ja opettanut sekä taidemusiikin että rytmimusiikin kontekstissa – eli on kotonaan improvisaatiossa. Kehittämänsä Arco Groove -metodin puitteissa hän on itse kouluttanut myös taidemusiikin opiskelijoita ja pedagogeja improvisoimisessa. Hän kiteyttää näkemyksensä monitahoisesta ilmiöstä: ”Näen sen varioimisena. Soittajalla on variaatio, vaihtoehto, sekä näkemys, jonka luot vanhan pohjalta.”

”Näkökulmani improvisoinnissa on nimenomaan rytmis-harmonis-melodinen. Eli on kartta, olkoon se vaikka jazz-standardi -kappale, jossa on melodia, soinnut ja rytmiikkaa. Siinä on jo itse asiassa aika paljon työkaluja, millä tavalla voit lähteä varioimaan.”

Mantere korostaakin musiikin opiskelun kokonaisvaltaisuutta, ei instrumentin hallintaa pelkästään. ”Kun viulisti soittaa Mozartin sonaattia, pitää ymmärtää, mitä pianisti tekee. Sitten kun ymmärtää sen harmonian, sen kadenssin, niin olen ihan varma, että soittaa paljon paremmalla intonaatiolla.”

Usein ajatellaan, että improvisoiminen edellyttää herkkää sosiaalisten tilanteiden tajua: esimerkiksi kykyä tiedostaa, koska tulee jämäkästi ottaa oma vuoronsa ryhmässä, ja koska taas kuunnella ja mukautua muihin. ”Improvisointi on mielestäni keskustelua. Se on ajatusten vaihtoa jollakin työkalulla, jollakin tasolla”, Mantere tiivistää.

”Instrumentin hallinta myös tukee sitä, että on varaa varioida. Eli tavallaan on välineet tehdä sitä, mitä kuulee tai mitä haluaa kuulla, soittamalla tai laulamalla”.

Heidi Marjaana Mantere opettaa Arco Groove -kursseilla improvisaatiota eri-ikäisille opiskelijoille ja myös pedagogeille. Kuva Mantereen arkistosta.

Väline tekniikan kehittämiseen

Improvisaatiolla ajatellaan usein olevan välinearvoa opetuksessa: se voi toimia työkaluna muiden taitojen, kuten soittotekniikan omaksumiseen. Etenkin lapset käyttävät musiikillista improvisaatiota myös välineenä muutenkin sosiaalistuakseen ympäristöön ja opetellessaan uusia asioita ja kommunikointia muiden kanssa, esimerkiksi toistellessaan spontaanisti kuulemiaan loruja ja lauluja.

Viulunsoiton lehtori ja pedagogiikan opettaja Arja Yurtseven käyttää opetustyössään improvisaatiota nimenomaan muiden oppimistavoitteiden saavuttamiseen ja on kokenut sen hedelmällisenä:

”Sillä hetkellä, kun oppilaat rupeavat improvisoimaan ja heille antaa jonkun aiheen, mistä he sitten alkavat vapaasti soittaa, niin yhtäkkiä he osaavatkin semmoisia tekniikoita, mitä eivät siihen asti ole vielä oppineet. Esimerkiksi, että koko otelauta tulee yhtäkkiä ihan luonnolliseksi osaksi soittamista.”

Hän on kuitenkin huomannut jo pienillä lapsilla olevan hankaluuksia aloittaa improvisoiminen: ”Monilla se kynnys on ensin ihan hirveän korkea. Mutta se voi lähteä vaikka yhdestä äänestä. Kun soittaa yhden äänen omasta päästä, sekin on jo improvisointia.”

Hän kuvaileekin improvisoimista oppilaiden näkökulmasta usein hyvin palkitsevana: ”Kun oppii heittäytymään siihen, niin on poikkeuksetta elämys, kun tajuaa sen, että ’hei mä osaan ja mun ei tarvitse sillä lailla kontrolloida!’”

 

Ilmaisun ja mielikuvituksen lähde

Voikin ajatella, että improvisaation voima on muun muassa siinä, että mikään, mikä on improvisoitua, ei voi olla väärin. Tämä ajatus on liitetty nimenomaan 1960-luvulla vastaliikkeeksi musiikillisille säännöille syntyneen vapaan improvisaation ideaan – soittaja voi päättää sekä sen, mitä soittaa, että sen, soittaako joidenkin sääntöjen mukaan vai ei.

Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa opettavan viulunsoiton lehtori Jaakko Ilveksen näkemys improvisoinnista kallistuu juuri vapaan improvisoinnin suuntaan: ”Se on senhetkisen mielen tai ajatuksen esille tuomista soivassa muodossa ilman mitään rajoitteita.”

Hän rinnastaa vahvasti improvisoinnin ja ilmaisun käsitteet. ”Jonkun asteikon voi soittaa vaikka kuinka mielikuvituksellisesti ja ihan oikein, mutta tehdä sinne kaikennäköisiä nyansseja. Ja se on ns. improvisointia sillä asteikolla. Kun se ilmaisu voi olla ihan mitä tahansa.”

Viulunsoiton kontekstissa improvisoimista itseisarvona, itsenäisesti esitettävänä taidemuotona, on usein pidetty virtuoosisena haasteena. ”Viululla improvisointi vaatii huiman hyvän tekniikan ja instrumentin tuntemuksen, jotta voi uskaltaa”, Ilves toteaa.

 

Virheiden pelosta kohti vapautumista

Ennen 1800-lukua länsimaisessa taidemusiikissa taitoa ja taidetta ei eroteltu toisistaan tavalla, jossa luovuus ja käsityötaito olisivat erillisiä. Muusikon ja säveltäjän roolit eivät olleet eriytyneet, kuten tämän jälkeen on totuttu pitämään normina. Tästä kahtiajaosta seurannut teosuskollisuuden käsite on johtanut myös taidemusiikin pedagogiikan painottumiseen ”valmiiden” teosten opetteluun.

Improvisaatiota ja säveltäjä–esittäjä -hierarkiaa musiikin fenomenologian näkökulmasta tutkinut Bruce Benson on kuitenkin esittänyt, että improvisoiminen on ilmiönä lopulta eriasteisesti läsnä sekä esittämisessä että säveltämisessä, ja on itse asiassa näitä yhdistävä käsite.

Millaisia merkityksiä improvisoimisella siis on viulunsoiton opetuksessa tällä hetkellä? ”Sillä on vapauttava merkitys. Ja sen jälkeen uskaltaa sanoa jotain omaa – vaikka mahdollisesti säveltää”, Mantere vastaa. Kommentti kiteyttää hyvin sen opiskelijalähtöisen pedagogiikan ytimen, johon improvisointi opetussisältönä opetussuunnitelman perusteiden muutoksessa liittyy.

Vapautumisen merkitys korostuu myös Ilveksen näkemyksessä: ”Meidän täytyy vapauttaa itsemme tästä vaikeasta suorittamisesta ja äänten soittamisesta oikein. Hetkessä tekeminen auttaa meitä olemaan ihmisinä tämän musiikin ja välineen kanssa.” Samoilla linjoilla on myös Yurtseven: ”Klassisen musiikin soittamisen traditiossa pelätään hirveästi virheitä. Kun se ei ole mahdollista, niin sitä ei tarvitse ajatella ollenkaan.”

Improvisaatio voikin olla näkökulma, jota on pitkään kaivattu taidemusiikin kulttuurissa – näkökulma, joka yhdistää jälleen muusikkouden ja säveltäjyyden roolit. Improvisoiva muusikko ja muusikon alku näyttäytyisi tällöin kokonaisvaltaisesti luovana subjektina.

Pauliina Rahiala

 

Artikkeli perustuu kirjoittajan tekemään musiikkitieteen pro gradu -tutkielmaan Inhimillisesti instrumentin äärellä: viulupedagogien näkemyksiä improvisaatiosta (Turun yliopisto)

 

Edellinen artikkeliSamaan aikaan edellä ja jäljessä
Seuraava artikkeliJazzpolkuja, osa 12: Keskustelua peilin kanssa