sunnuntai marraskuu 27. 2022

Festivaalikesä pursuaa taas
F

Kukaan ei tiedä, miten pysyvää laatua välirauha koronan vastaisessa taistelussa on, mutta ainakin Suomen festivaalikesä iloitsee uuden alusta: ohjelmisto on yhtä runsas kuin ennen pandemiaa.

Ala on osoittanut sinnikkyytensä, sillä lopettaneita tapahtumia on taidemusiikin puolella yllättävän vähän. Tämä johtuu siitä, että valtaosa festivaaleista on pieniä ja ketteriä organisaatioita, jotka pystyvät sopeutumaan tilanteisiin. Peruutettujen ja siirrettyjen tuotantojen dominoefekti ei voi olla näkymättä kesän ohjelmissa. Se väistämättä myös siirtää uusien ideoiden aaltoa. Toisaalta miksi hylätä hyviä ohjelmia, jos ne yhä toimivat?

Kun kesän festivaalien teemoja katsoo, hyvin harva kommentoi koettuja katastrofeja, pandemiaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Ymmärrän täysin, ettei festivaaleilla ole palavaa halua nyt vihdoin eloon herättyään märehtiä sitä saamaa synkkyyttä, mitä media on muutenkin pullollaan. Taiteen tehtävänä on antaa perspektiivejä, eikä se aina ole samaa kuin päivänpolitiikka. Toisaalta olisi vaikea kuvitella teatterifestivaalia, jossa ei otettaisi kantaa. Ukrainan murskavoitto Eurovision laulukilpailuissa oli esimerkki siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa. Klassisen musiikin ei soisi vetäytyvän pelkäksi pakopaikaksi. Ehkä keskustelevia teemoja tulee mukaan myöhemmin, kun epävarmuus siitä, voiko festivaalia ylipäätään järjestää, on poistunut.

Klassisen musiikin ei soisi vetäytyvän pelkäksi pakopaikaksi.

FESTIVAALIKESÄN TUKIPYLVÄS ON ENNALLAAN: suomalaiset muusikot kutsuvat luottokollegoitaan soittamaan kanssaan kamarimusiikkia. Siinä ei ole mitään pahaa – näin syntyvä kaveruuden henki varmaan säteilee myös yleisöön, ja se on myös taloudellisesti kestävä ratkaisu pienemmille tapahtumille. Kamarimusiikkifestivaalien kaksi perinteikkäintä ovat tienhaarassa pitkäaikaisen taiteellisen johdon vaihtuessa, mutta sekä Elina Vähälä Naantalissa että Minna Pensola ja Antti Tikkanen Kuhmossa edustavat myös jatkuvuutta kuuluttuaan tapahtuman kalustoon jo pitkään.

Jälkimmäinen pari kertoo tässä lehdessä ajatuksistaan. Monella musiikkielämän saralla vallalle päässyt kollektiivisuuden ja vastuunjakamisen juonne on myös heidän punaisena lankanaan: keskustelu ja kuuntelu pikemmin kuin omien ideoiden pudottelu. Tämä on hyvä tie, mutta festivaalikentällä voisi olla samalla tilaa myös tiukemmallekin konseptoinnille. Saisiko joku kuraattorityyppinen suunnittelija aikaan uusia kansainvälisiä näkökulmia? Onko suomalaisten muusikoiden kollegiaalisissa ideoissa sisäänpäin lämpiävyyden vaara?

UUSISTA FESTIVAALITULOKKAISTA tärkeimpiä on Helsingin oopperakesä. Sillä on yksittäisiä festivaalinautintoja kauaskantoisempi tehtävä: tuoda esiin vapaan oopperakentän ideoita ja tiivistää ryhmien välistä yhteistyötä. On vähän epäreiluakin, että niin suuri osa vaihtoehtoisen ohjelmiston esittämisestä ja uuden oopperan tukemisesta on kasautunut taloudellisesti epävarmoissa kantimissa olevalle vapaalle kentälle. Kansallisoopperan pitäisi tässä asiassa katsoa peiliin ja samalla omaa napaansa pidemmälle tukemalla vapaita ryhmiä. Se voisi esimerkiksi antaa vajaakäytössä olevaa Alminsalia ryhmille sellaisin ehdoin, että se niille myös kannattaa.

Helsingin juhlaviikot on pitkästä aikaa panostanut enemmän myös klassisen musiikin vierailuihin, ja toivottavasti tämä suunta vain vahvistuu. Kansainväliset huippuvierailut ja alan uudet ilmiöt ovat edelleenkin hieman aliedustettuina festivaalikesän suomalaispainotteisessa kamarimusiikkiannissa, ja tässä olisi Juhlaviikoille hyvä aukon täyttämisen paikka.

Harri Kuusisaari

 

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia