sunnuntai syyskuu 25. 2022

Kaupunkikulttuurin energiat kohtaamaan
K

Flow-festivaali oli itselleni pandemian jälkeen ensimmäinen tämän megaluokan festivaali, jossa 30 000 ihmistä velloo yhden ihmisen taidon ja karisman johdattamana. Sellainen on aina elämys. Flow’n juju ei kuitenkaan ole yksittäisissä tähtiartisteissa vaan festivaalin kokonaisrakenteessa, jossa hyvinkin erilaiset musiikkityylit törmäävät genrevapaassa hengessä. Se luo uteliaan ilmapiirin, jossa aistit ovat avoinna myös oudommille nimille, marginaalisemmille ilmiöille ja kuva- ja säveltaiteelle. Oli omanlainen elämys kuulla Arvo Pärtin meditatiivista musiikkia tällaisessa kontekstissa, sali pullollaan keskittynyttä nuorta yleisöä. Olisiko tässä jotain opittavaa?

Flow linjaa fokuksekseen paitsi musiikin niin myös kaupunkikulttuurin. Hyvä ja elävä kaupunkikulttuuri perustuu juuri moninaisuudelle ja suvaitsevaisuudelle. Kaikki ihmisryhmät erilaisia vähemmistöjä myöten saavat siellä paikkansa ja äänensä kuuluviin. Elokuun Helsinki alkaa olla hyvä kasvualusta tällaiselle, kun monet eri tapahtumat pakkautuvat, ihmiset ovat liikkeellä matkailijoita myöten, ja sääkin on tähän vuodenaikaan yleensä vielä suosiollinen.

Elokuun Helsinki -ilmiö on mahdollisuus, jota pitäisi viedä eteenpäin kehittämällä yhteistyötä eri tapahtumanjärjestäjien kanssa, niin markkinoinnissa kuin koordinaatiossa. Ettei käy niin kuin nyt, että esimerkiksi BRQ Vantaan ja samalla koko festivaalikesän suurin barokkivierailu, Il Gardellino -orkesteri ja laulajisto saa Helsingin Johanneksenkirkossa vain kourallisen kuulijoita. Entä Tampere – voisivatko päällekkäiset Teatterikesä ja uusi, kamarimusiikkiin painottuva Wanhankaupungin juhla löytää enemmän synergioita? Turussa uuden konserttitalon valmistuminen asettaa Turun Musiikkijuhlat aivan uudenlaisen tilanteen eteen. Elokuu olisi sielläkin suurten mahdollisuuksien aikaa myös turismia ajatellen, ja koko kaupungin soisi olevan tässä nosteessa mukana.

Ikkunat auki maailmalle -missio pätee yhä.

Koko kaupunkiin levittäytyvien taidefestivaalien äiti on tietenkin Edinburgh Festival Fringe, jossa teatteri-, musiikki- tanssi- ja oopperaesityksiä vilisee joka kulmassa. Se oli Esa-Pekka Salosen malli, kun hän 1990-luvulla uudisti Helsingin juhlaviikot klassisen musiikin juhlasta monitaidefestivaaliksi. Resursseja Pohjolan Edinburghiksi ei kuitenkaan ole ollut, ja juhlaviikot on joskus jäänyt aika mitäänsanomattomaksi jokaiselle jotakin -sikermäksi. Tänä vuonna ryhdistäydyttiin Tanssin talon satsauksin, ja myös viimeisen viikon klassisen musiikin kansainvälinen vierailijaputki oli askel parempaan. Tätä tulisi jatkaa ja sitoa tapahtumat vielä linjakkaammin kokonaisideaan.

Flow esitteli monin esimerkein trendiä luoda elektroniikan avulla siltaa etnisistä musiikkikulttuureista nykypäivän sointimaailmaan sekä niiden fuusioita valtavirran populaarimusiikkiin. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta, eivätkä fuusiot voi olla arvo sinänsä – taiteilijan näkemys ratkaisee, kantaako idea. Erilaisten musiikkiperinteiden esiin pääsy on kuitenkin oleellinen osa elävää kaupunkikulttuuria ilman, että niitä karsinoidaan maailmanmusiikiksi. Ne lähtevät kaupungin omista asukkaista. Myös Helsinki on nykyisin jo sangen monikulttuurinen ja kasvaa lähivuosina siihen suuntaan yhä enemmän. Miten tämä näkyy festivaaleilla? Ikkunat auki maailmalle – se on klassinen missio, joka pätee yhä.

Harri Kuusisaari

 

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia