tiistai kesäkuu 28. 2022

Kollektiivilla on voimaa
K


Mistä syntyy orkesterin kollektiivinen voima, joka lähtee soittajista itsestään ja heidän vuorovaikutuksestaan eikä kapellimestarista? Sinfonia Lahden pasunisti Vesa Lehtinen tutki orkesterien itseohjautuvuutta LUT-yliopistoon tekemässään väitöskirjassa. Sen otsikko kysyy: ”Miksi orkesteri soittaa hyvin vaikka sitä johdettaisiin huonosti?” Hän esittelee itseohjautuvuuden malleja ja sitä käytännön työkalupakkia, ”joka on saanut nimen orkkasointi”. Sen pohjalla on soittajapolvien saatossa kerääntynyt hiljainen tieto ja työn merkityksellisyyden kokeminen. Käsittelemme väitöskirjaa tarkemmin seuraavassa lehdessä, mutta tästä aukeaa kiinnostavia kysymyksiä klassisen musiikkielämän rakenteisiin.

Moni huippuorkesteri kuten Wienin ja Berliinin filharmonikot sanoo työnsä perustaksi kamarimusiikillisen kuuntelun ja reagoinnin. Lontoon orkestereissa, jotka ovat muusikoiden itsensä omistamia, itseohjautuvuus ulottuu jokapäiväisen leivän kaapimiseen asti. Eikä se ole kovin vierasta suomalaisillekaan freelance-kokoonpanoille. Maailmalla parhaat kamari- ja barokkiorkesterit ovat esimerkkejä demokraattisesti toimivista organisaatioista, joissa jokainen kantaa vastuun. Se kuuluu myös soitossa. Tähän joukkoon voi liittää myös Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin barokkiorkesterin, joiden toimintamallit poikkeavat joustavuudellaan kaupunkien taidelaitoksista.

Tapahtuu silti julkisenkin puolen orkestereissa, ja siihen liittyy kapellimestari-instituution muutos. Enää ei haluta käskyttäjiä vaan yhteistyökumppaneita, joiden taitoa on vapauttaa muusikoiden luovuus. Suomessa se on näkynyt myös siinä, että erilaisten liidaajien käyttö on lisääntynyt kapellimestarien tilalla. Viulistipariskunta Antti Tikkanen ja Minna Pensola on valittu lyhyen ajan sisällä kolmeen johtotehtävään: Kuhmon kamarimusiikin, Joensuun kaupunginorkesterin ja Jyväskylä Sinfonian vetäjiksi – viimeksi mainitussa osana Meta4-kvartettia ja päävierailijan tittelillä. Se kertoo kamarimusiikillisen ja kollegiaalisen työtavan lisääntymisestä ja orkesterien itsetunnon kasvamisesta. On jännittävää nähdä, mihin tämä johtaa. Yhden visionäärin ja harjoittajan kädenjälkeä tarvitaan yhä orkesterien kehittämiseksi, mutta muusikoiden oma ääni kantakoon.

Tästä päästäänkin tämän vuoden kahteen syntymäpäiväsankariin, Keski-Pohjanmaan kamariorkesteriin ja Lapin kamariorkesteriin, jotka molemmat täyttävät 50 vuotta.
Keskipohjalaisten tie yhden miehen, Juha Kankaan kasvattamasta opiskelijaorkesterista persoonalliseksi huippusoittajistoksi on ollut huikea. Se on kulkenut yhä kamarimusiikillisempaan ja itseohjautuvampaan suuntaan, ja viulisti Malin Broman on taiteellisena johtajana osannut ottaa tästä kollektiivin voimasta kaiken irti. Lapin kamariorkesterilla on niin ikään oma voimakas identiteettinsä, jota leimaa avoimuus ja ennakkoluulottomuus. Kamarikokoonpanoissa yksilöiden merkitys korostuu – pohjoisen perukoita kylätaloilla kiertäessään orkesteri puhuu todellakin kuin ihminen ihmiselle. John Storgårds on pysynyt uskollisena isähahmona ja varmistanut korkean laadun, ainutlaatuisen kekseliään ohjelmiston ja kansainväliset yhteydet.

Onnea sekä Keski-Pohjanmaalle että Lappiin – ja terveisiä Kokkolan ja Rovaniemen päättäjille: toivottavasti näette myös resursseista päättäessänne sen, mikä teillä on parasta. Kulttuurisen pääoman, huippulaadun ja luovuuden, joita ilman alueenne vajoaa periferiaksi vailla tulevaisuutta.

Harri Kuusisaari

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia