maanantai elokuu 8. 2022

Miten yleisö tunnistaisi laadun?
M

Festivaalikesä on sujunut iloisten jälleennäkemisten merkeissä, vaikka koronasta ei kokonaan vielä ole päästykään. Savonlinnan Oopperajuhlilla taiteellinen johtaja Ville Matvejeff sai silti olla tyytyväinen ensimmäisen kesäänsä. Aivan täysimääräisenä yleisö ei vielä esityksiin löytänyt, vaikka Aidaa, Carmenia ja Toscaa populaarimpaa ohjelmistolinjaa on vaikea kuvitella. Ehkä turistien tuloa hillitsi myös se, että paikkakunnan vähäiset hotellit olivat nostaneet hintojaan 200–350 euroon. Hintataso on laatuun suhteutettuna järjetön, eikä ahneudella voiteta mitään. Ongelma on vanha tuttu: kapasiteettia on vaikea taikoa yhdeksi kuukaudeksi ympärivuotisen kysynnän puuttuessa. Miten kotimajoitus saataisiin sujumaan niin kuin se esimerkiksi Kuhmossa toimii?

Oopperajuhlilla puhutti myös toinen asia. Miten on mahdollista, että etenkin Tosca jätti monet paikat tyhjiksi? Vielä huonommin myi sen solistikaartin kuuluisin jäsen, huikea Ludovic Tézier omassa konsertissaan. Mitä tehdä, kun yleisö ei tunnista laatua eikä tunne nimekkäimpiäkään esiintyjiä? Tämä pulma ei koske vain oopperajuhlia vaan koko suomalaista musiikkielämää.

”Mitä Suomessa tapahtuu? Luulin sitä musiikkimaaksi.” Näin ihmetteli eräs agentti tilannetta, jossa tähtisopraanon konsertti jouduttiin perumaan kahdesti huonon ennakkomyynnin vuoksi. No, nimien perässä juoksemista ja tähtikulttia en kannata, mutta sen olen huomannut, että keskiverto suomalainen yleisö tuntee sangen heikosti ajankohtaisimpia kansainvälisiä taiteilijoita. Karita Mattila on ainoita klassisia laulajia, joka vetää salit täyteen – vaikka hänen parhaat vuotensa ovat jo takanapäin. Onko yleisö nurkkakuntaista, sinivalkoiset laput silmillä? Vai onko syy valtamediassa, joka keskittyy vain poppareiden edesottamuksiin?

Onko yleisö nurkkakuntaista, sinivalkoiset laput silmillä?

Samalla kuitenkin sinfoniaorkesterit vetävät hyvin väkeä, ja niiden solistit koostuvat   juuri näistä kansainvälisistä huippukyvyistä. Miksi kynnys ostaa lippu samojen taiteilijoiden resitaaliin on niin korkea? Tässä tullaan vanhaan tuttuun kysymykseen laitoskulttuurin jyräävästä vaikutuksesta. Orkesterit pystyvät subventioidensa avulla tarjoamaan laatua edullisesti. Toisaalta kausikorttiyleisö mahdollistaa myös uusien nimien esittelyn, koska jokaista konserttia ei tarvitse myydä erikseen. Orkesterien kelkkaan on helppo heittäytyä. Tämä on hienoa, sillä se kertoo luottamuksesta, mutta toisaalta se voi passivoida. Konsertissa käymisestä tulee tottumus, hyvässä ja pahassa.

Samasta palveltavaksi jättäytymisen luksuksesta on kyse monella festivaalilla. Ei Kuhmon Kamarimusiikkiin tulla tiettyjen taiteilijoiden tai lempimusiikin perässä vaan heittäydytään valmiiksi katetun pöydän, jatkuvasti vaihtuvien cocktailien antimiin. Resitaalikulttuurin ja etenkin yksittäisten vierailujen osalta tällainen konsepti on ongelmallinen, ellei järjestäjä pysty luomaan samaa luottamukseen ja jatkuvuuteen perustuvaa paketti-ideaa perinteen, kausilippujen, yleistunnelman tai muun sitomana.

Turun musiikkijuhlat on tässä onnistunut. Siellä kuullaan tänä vuonna mm. neljä tähtilaulajan resitaalia sekä John Malkovich & huippubarokki -yhdistelmän uusi versio. Toivottavasti syksyllä starttaava konserttisarja Helsinki Seriös onnistuu samassa ja saa herätettyä laajempaa mielenkiintoa resitaaleihin. Uskon, että se on sysäyksestä kiinni: kun kokee hienon elämyksen, voi tulla uudelleenkin, vaikkei esiintyjiä tuntisikaan. Uteliaisuuden virittäminen olisi koko alan etu.

Harri Kuusisaari

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia