Pekka Kuusiston encoren video BBC Proms-festivaalin konsertista kohosi nettihitiksi. Totta kai oli viulistilta rohkea veto laulattaa 5000-päistä Royal Albert Hallia Minun kultani kaunis on -rallilla, mutta taiteilijan tuntevalle siinä ei ollut mitään uutta. Avoimuus, uteliaisuus ja genrerajoista piittaamattomat pekkamaisuudet – tämä kaikki huikeasta viulismista tinkimättä – tekevät hänestä niin ainutlaatuisen muusikon.
Tällainen encore toimii silloin, kun se kumpuaa täysin luontevasti esiintyjän persoonasta ja liittyy jotenkin myös muuhun konserttiin, tässä tapauksessa Tshaikovskin viulukonserton villiin tulkintaan. Ellei näin ole ja pyrkimys on vain kosiskella, tulos voisi olla pelkkää myötähäpeää.
MIKSI ON NIIN VAIKEAA
KUNNIOITTAA ERILAISTEN
MUSIIKINLAJIEN VAATIMIA
TAITOJA JA PERINTEITÄ?
Miksi on niin vaikeaa tunnustaa erilaisten musiikinlajien olemassaolon oikeutus ja kunnioittaa niiden vaatimia, keskenään hyvinkin erilaisia taitoja ja perinteitä? Totta kai musiikki kuuluu kaikille, mutta usein tämä iskulause käännetään koskemaan vain populaarimusiikkia. Koulujen musiikinopetuksessa klassinen musiikki on unohdettu käytännössä kokonaan, ja tätä aukkoa nyt orkesterit ja ooppera yrittävät kasvatusohjelmillaan paikata. Musiikkiopistoille ei ole annettu resursseja huolehtia koko kansan vapaasta harrastustoiminnasta.Tempauksen herättämä julkisuus oli kuitenkin oireellinen. Tuskin kukaan puhui Tshaikovskin konsertosta. Helsingin Sanomissa toimittaja Laura Airola teki johtopäätelmän, että ”mikään ei ole sen kauempana musiikin ideasta kuin se, että kalpea, kymmeneksi vuodeksi harjoituskoppiin teljetty soittaa Bachia konserttitalossa hajuvesissä uiskennelleelle yleisölle”. Olen pahoillani, Laura, jos omat musiikkiopintosi ovat jättäneet traumoja, mutta se ei oikeuta katkeruutta kokonaista musiikinlajia kohtaan. Ei harjoituskoppiin ketään teljetä, vaan siellä hikoillaan intohimosta asiaan. Lisäksi musiikkiopistoissa soitellaan elokuvatunnareita ja muuta populaaria – joidenkin mielestä liikaakin.
Suomen taidemusiikin ammattilaisten joukossa tuskin on montaakaan, joka ei olisi kiinnostunut myös muista musiikinlajeista. Se kuuluu myös uusien sävellysten tyylikirjossa. Miksihän silti instituutioiden masinoimat ”rajojen ylitykset” niin usein epäonnistuvat? Näin kävi niin Apocalyptica-sellistien oopperassa kuin Helsingin juhlaviikoilla kuullussa yrityksessä naittaa keskenään räppiä ja sinfoniaorkesteria.
Vaikka vaikutteita imisikin eri tyyleistä, vain harva muusikko pystyy kehittymään huippuunsa useamman genren alalla. Kilpailu on kovaa, ja jokaisen on löydettävä taiteilijuutensa ydin, mitä haluaa viestiä. Erot esimerkiksi klassisen laulutekniikan ja mikrofonilaulun välillä eivät häviä minnekään, vaikka olisi miten suvaitsevainen. Laitosten tasolla siltojen rakentamista vaikeuttaa taistelu resursseista. Pelkään pahaa, mitä tapahtuu, kun nykyisen koulujen musiikinopetuksen kasvattama tai kasvattamattomaksi jättämä päättäjäjoukko alkaa päättää myös kulttuurin rahoituksesta.
