TAMPERE FILHARMONIAN intendenttikriisi jäi onneksi lyhytaikaiseksi, kun viran edellinen haltija Helena Hiilivirta suostui tulemaan hätiin seuraajansa Kristina Penttisen irtisanouduttua ennen koeaikansa loppua – liian suuren työmäärän vuoksi. Virhearviointeja voi rekrytoinneissa sattua niin valitsijoille kuin valituillekin, ja Tampereella on varmaan viisastuttu uutta hakua varten. Suuri ja dynaamisessa vaiheessa oleva orkesteri on aivan liian kallis paikka siipien kokeiluun. Perinteiset rekrytointitestit eivät välttämättä kerro totuutta, sillä ratkaisevaa on substanssin hallitseminen ja kyky samastua tekijöiden maailmaan.
Tampereella vastuu päätöksestä oli virkamiesjohdolla, Pori Jazzin viimekesäisessä toimitusjohtajan sotkussa taas festivaalin hallituksella. Kummatkaan eivät viitsineet edes tutkia valitun hakijan taustoja. Kolumnistimme Johan Tallgren esittää tässä lehdessä aiheellisen kysymyksen: kykenevätkö taidealan ulkopuolelta tulevat päättäjät päteviin ratkaisuihin tärkeissä valinnoissa? Riskejäkin voi ottaa, sillä sitä kautta voi löytyä alaa uudistavia visionäärejä byrokraattien sijaan, mutta kokemusta ei silti ole varaa väheksyä.
Onko taidekenttä itsekään halukas ottamaan muutosjohtajia vastaan? Turvallisuus painaa ennen kaikkea, eikä ihme, että ulkomaisia kykyjä alan johtajanpaikoilla on niin vähän.
POLIITIKKOJEN JA LUOTTAMUSJOHDON rooli kulttuurilaitosten päätöksenteossa jää useimmiten passiiviseksi, ellei taloustilanne vaadi tukien leikkausta. Näin pitää ollakin, sillä taiteella täytyy olla sisällöllinen autonomia. Helsingin kulttuurijaosto on viime aikoina osoittanut myös halua uudistaa rakenteita. Se on ottanut tehtäväkseen muuttaa taiteen perusopetuksen suhteita nipistämällä jälleen kerran tukea musiikkiopistoilta ja ripottelemalla sitä uusille aloille. Kyseessä ei ole rahapula – potti kasvaa miljoonalla – vaan selvä agenda: kaikille olisi saatava kaikkea kivaa.
Tavoitteellista opetusta antavat musiikkiopistot edustavat poliitikoille ilmeisestikin jotain elitististä. Tämä on paha virhearvio. Helsingin musiikkiopistot on pakon edessä trimmattu huipputehokkaiksi, ja saavutettavuus ja monimuotoisuus käyvät käsi kädessä laatuun pyrkimisen kanssa. Säästyneellä rahalla kaupunki ei saa aikaan mitään järkevää; touhu on kuin hölmöläisen täkinpidennystä. Musiikkiopistoille pitkään jatkunut kiusaaminen taas on ongelma. Se pakottaa nostamaan entisestäänkin korkeita lukukausimaksuja ja lisää epätasa-arvoa harrastaa.
PÄÄTÖKSENTEOSTA JÄÄ huseeraamisen maku: perusteet ontuvat, ja visio on hatara. En ole puolustamassa musiikin erikoisasemaa: muitakin prioriteetteja saa olla. Tanssitaide vaatisi nyt voimakasta lisäsatsausta, sillä muuten Tanssin talossa rakennetaan taas seiniä ilman sisältöä. Siihenkään ei Helsingin kulttuurirahojen jaossa riittänyt tarpeeksi uskallusta, ja suuria odottaneelle tanssiväelle budjetti oli jälleen kerran pettymys. Kun kaupungin uusiin kulttuuripalveluihin kuuluu myös kirjastona rakennettu mutta hengailukeskukseksi osoittautunut Oodi, osallistava matalan kynnyksen politiikka saa pisteensä iin päälle. Kulttuurista tulee sosiaalitoimen jatke. Se saattaa olla poliitikoille mieleen, mutta onko se hyväksi laadukkaalle kulttuurille?
