Epävakaa urbaani elämä tarvitsee kiinnekohdikseen rituaaleja. Näin tiivistyy Kauneimman joululaulut -instituution suosio tässä lehdessä haastateltujen asiantuntijoiden mukaan. Sururituaali, turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne, sukupolvien jatkumo, terapeuttinen vaikutus ja perinneuskollisuus – siinä syitä kokoontua jälleen kirkkoon laulamaan yhdessä vieraiden ihmisten kanssa, vaikkeivät niin kirkko kuin laulaminen sinänsä kiinnostaisi.
Musiikkikulttuurissa on paljon muita sesonkirituaaleja: kaikkialla toistuvat uudenvuoden Beethovenin yhdeksännet ja gaalat, vappumatineat, pääsisäisen pitkät passioistunnot jne. Tältä pohjalta selittyy myös monien festivaalien suosio: mennään Poriin tai Savonlinnaan, kun siellä on aina ennenkin käyty, tapaa tuttuja ja nauttii tunnelmasta. Tämä kaikki pitää sisällään yhtä paljon sosiaalisia asioita kuin taidetta. Edellytyksenä tuntuu olevan tarjonnan tietty turvallisuus, joka on taiteellisessa mielessä kaksiteräinen miekka.
Kulttuurisen heimon käsite koskee yhtä lailla klassisen musiikin kuin vaikkapa metallifestivaalien yleisöjä. Niiden huonona puolena on se, että ne joskus sulkevat muita ulkopuolelleen. Julkisesti tuetuissa orkestereissa tätä kysymystä sopisi miettiä. Jäykistääkö kausikorttisysteemi yleisön rakennetta niin, että nuorille kynnys tulla konserttiin nousee? Ymmärrän hyvin kausikorttien merkityksen vakauden ja turvan tuojana, mutta esimerkiksi Helsingin Musiikkitalossa näkyy myös niiden huono puoli: kertalippujen ostajille myydään eioota tai huonoja paikkoja. Se voi antaa kuvan suljetusta yhteisöstä.
Resitaalien vähyys on selvässä ristiriidassa tuetun musiikkielämän vireyden kanssa.
On hienoa, että orkesterit saavat täysiä saleja, mutta samalla paljastuu hienon ja Suomen oloissa välttämättömän subventiosysteemin toinen puoli: se luo epäreilun kilpailutilanteen vapaalle kentälle ja on kuihduttanut melkein täysin sellaiset restitaalivierailut, joiden täytyy toimia markkinaehtoisesti. Helsingissä niiden vähyys on selvässä ristiriidassa tuetun musiikkielämän vireyden kanssa. Festivaalit yrittävät paikata aukkoa, mutta kausiluontoisina ne eivät riitä. Säätiörahaakaan ei riitä joka paikkaan.
Kyse on rahasta mutta samalla perinteestä ja avoimuuden hengestä. Yksityisen järjestäjän on pakko asettaa lippujen hinnat korkeammalle, ja se näkyy heti myynnissä. Amsterdamin Concertgewbouw-orkesterin marraskuisessa konsertissa oli tyhjiä paikkoja, vaikka kyseessä oli kauden tapaus. Monin suurenkin taiteilijan resitaalivierailu on jouduttu perumaan riittämättömän ennakkomyynnin takia. Silti suurissa rock- ja urheilutapahtumissa vastaava hinta ja paljon enemmänkin maksetaan mukisematta.
Korostan nyt vielä, että kannatan täysin rinnoin tasa-arvoista ja tuloista riippumatonta mahdollisuutta osallistua kulttuuritapahtumiin. Kuitenkin jos musiikkielämä jää vain subventoitujen laitosten varaan, se köyhdyttää tarjontaa etenkin kansainvälisten vierailujen sekä ulkopuolelle jäävien muotojen kuten soolo-, kamari- ja kuoromusiikin osalta. Millä perusteella Beethovenin sinfonian kuunteleminen on tukemisen arvoista mutta saman säveltäjän jousikvartetto ei? Järjestelmään olisi saatava lisää joustavuutta, jotta tuettu ja markkinaehtoinen toiminta voisivat käydä käsi kädessä toisiaan täydentäen.
Rondo Classic toivottaa lukijoilleen hyvää joulua ja onnentäyteistä uutta vuotta!
